Nälkäpeli on utopia

Tekstissä on juonipaljastuksia alkuperäisestä Nälkäpeli-trilogiasta. Keskustelen myös Elonkorjuun sarastuksesta, mutta sen suhteen pysyn pintatasolla.

Suzanne Collins julkaisi viime viikolla viidennen osan dystopiakirjasarja-Nälkäpeliin. Elonkorjuun sarastus sijoittuu alkuperäistä trilogiaa 24 vuotta aiempiin tapahtumiin.

Ensimmäinen Nälkäpeli-kirja julkaistiin vuonna 2008 ja se oli välittömästi menestys. Nälkäpeli on edelleen yksi koukuttavimpia kirjoja, mitä olen lukenut. Se on nuortenkirjaksi poikkeuksellisen realistinen. Tällä tarkoitan sitä, että traumatisoituneet nuoret käyttäytyvät sen mukaisesti ja organisoitua kapinaa ei johda Katniss, vaikka kapinan symboliseksi johtajaksi ja kasvoiksi hän ajautuukin. Monesti nuortenkirjoissa traumatisoivat tapahtumat ohitetaan ikävinä, mutta ei juuri elämänkulkuun myöhemmin vaikuttavana, ja teinit pääsevät paalupaikoille päättämään sotasuunnitelmista. Nälkäpelissä näin ei ole.

Luin Elonkorjuun sarastuksen ja tahdoin jäsentää ajatuksiani siitä. Soitin Maija Välimäelle, maailman älykkäimmälle ja oivaltavimmalle tyypille, jonka harrastuksiin kuuluu kirjallisuus. Tämän tekstin ajatukset ovat tuon puhelinkeskustelun myötä muotoutuneita, joten isot kiitokset hänelle.

Nälkäpeli kuuluu nuortenkirjallisuuden dystopiagenreen. Mutta miksi? Mikä siinä on dystopiaa? Lasten tappaminen? Lasten tappamisen pelillistäminen? Lasten usuttaminen tappamaan toisiaan? Kollektiivinen rankaiseminen kymmenien vuosien takaisista tapahtumista?

Silmitön väkivalta, mitä uutisvirrasta joutuu seuraamaan modernissa maailmassa, on osittain hyvin samanlaista, kuin Collinsin fiktiossa. Uutiskuvasto ja informaatio Gazasta on niin kauheaa, ettei se järkyttävyydessään poikkea juuri Nälkäpelien maailmasta. Ero fiktion ja todellisuuden välillä on ehkä siinä, että Gazan tapahtumia ei ole viihteellistetty siinä määrin kuin Nälkäpeli on. Nälkäpeliä pakotetaan pitämään juhlana, eikä poikkipuolista sanaa kannata oman ja läheisten turvallisuuden vuoksi lausua. Vaikka juhlia ei tarvitse, on sananvapauden rajoittaminen myös heijastuma todellisuuteen.

Kirjasarjassa Panemin maailmassa maailmanjärjestys on sellainen, jossa rikkailla hyvällä alueella on yllin kyllin ja köyhillä toisaalla ei riittävästi. Yhtäällä juhlissa oksennetaan, jotta voi syödä ja juoda lisää, kun toisaalla kuollaan nälkään. Ei dystopiaa taaskaan. Tällaisessa maailmassa elämme jo nyt. 

Nälkäpelissä niiden, jotka ovat lähellä valtaa, vyöhykkeillä 1-4, asiat ovat vähän paremmin.  Heillä on riittävästi ruokaa ja resursseja. Ammattilaisvyöhykkeiden pelaajat jopa kilpailevat paikasta Nälkäpelissä ja voiton tuomasta kunniasta. Tällainen järjestelmä jossa lähimpänä hallitsijaa olevat alistetut yksiköt riemuitsevat siitä että he ovat vähemmän alistettuja kuin toiset, on myös aivan tavallinen. Valtarakenteiden omaksuminen normaaliksi ja niiden aktiivinen ylläpitäminen alistetusta asemasta käsin on niin arkista, että kyllästyttää.

Kirjasarjassa yhteiskunta toteaa lopulta, että nyt riittää. Vyöhykkeiltä noustaan vastustamaan Capitolin valtaa, ja diktaattori Snow syrjäytetään. Katniss ottaa vielä askeleen pitemmälle ja kukistaa myös vaihtoehtoisen totalitarismin surmaamalla Coinin. Katniss näki Coinin vain seuraavana tyrannina, jonka vallan alla sorto ainoastaan vaihtaisi kohdetta, ei loppuisi.

Siksi Nälkäpeli on utopia. Todellisessa maailmassa me jatkamme alistavien rakenteiden ylläpitämistä ja sallimme silmittömän hyväksikäytön ja väkivallan. Israel saa osallistua Euroviisuihin, Suomi, tasa-arvon mallimaa, on EU:n vaarallisimpia maita naisille ja Trumpin hallinto testaa Yhdysvaltain perustuslain ja demokratian rajoja sekä kansan sietokykyä siirtymässä kohti autoritaarisuutta.

Tosielämässä on sävyjä ja monimutkaisuutta tavalla, jota fiktiossa ei. Sitä tahtoisi ajatella, että kun diktaattorit menevät liian pitkälle, kansa vyöryy kaduille ja vaatii muutosta. Mutta yhä vain natsit tekevät natsijuttuja, koulutuksesta leikataan ja kapitalistisen järjestelmän takana seistään, siitä huolimatta että sen ongelmat tunnistetaan. Ehkä kyse on yksilön tarpeesta suojata itseään, ei ketään voi velvoittaa toimimaan tavalla joka uhkaa perhettä tai työpaikkaa. Mutta kun voi. Jonkun perhe kuolee pommituksissa, jonkun maassapysyminen on kiinni siitä suostuuko hän jatkamaan töitä vaikka palkkaa tulee tilille murto-osa laillisesta. Joku valmistaa halvat vaatteet, jotka ovat halpoja siksi ettei valmistuksen eri vaiheissa työstä ole maksettu korvausta. Vaikka on kohtuutonta vaatia yksilöitä ottamaan omaa turvallisuutta uhkaavia riskejä, on yhtälailla kohtuutonta olla ottamatta niitä. Joku maksaa epäreilun järjestelmän hinnan joka tapauksessa. On ilmiselvän epäreilua, että sen maksaa joka kerta joku sellainen, jolla ei ole vaihtoehtoja.

Toisaalta, kyllä ihmiset ovat kaduilla. Katsotaan vaikka Georgiaa, Turkkia tai Serbiaa. Lisäksi joidenkin kyselytutkimusten mukaan Yhdysvalloissa sympatiat Israelia kohtaan ovat heikenneet. Diktatuurit ovat kaatuneet ennenkin, sortavia rakenteita ja lainsäädäntöä on purettu ennenkin ja melko modernikin historia osoittaa demokratisoitumisen mahdollisuuksia käsittämättömän lyhyessä ajassa. 

Toivoisin vain, että kollektiivinen moraalimme tuottaisi tuloksia vähän nopeammin ja vähän pysyvämmin.