Elämä kirjojen parissa jatkuu, jee! Lukutahti on hiukan hidastunut, mikä ei haittaa, mutta vähän harmittaa. Kiinnostavaa luettavaa on tosi paljon, enkä ehdi lukemaan kaikkia maailman kirjoja, vaikka kuinka haluaisin tai yrittäisin.
Ella-Maria Nutti – Pohjoisessa kahvi on juotu mustana
Äidillä on salaisuus, joka pitäisi kertoa itsenäistyvälle tyttärelle. Kirja on yhtä aikaa sydämellinen ja sydäntäsärkevä kuvaus äidin ja tyttären välisestä suhteesta. Lukija tietää äidin salaisuuden ja toivoo, että hän keräisi riittävästi rohkeutta kohdata tyttärensä avoimesti. Aina on kuitenkin jokin syy jättää kertominen myöhemmäksi. Kirja etenee kuin jännäri, jossa lähes hätääntyneenä toivoo, että kerro nyt, ennen kuin on liian myöhäistä.
Erinomainen ja lyhyt, tiiviin tunnelman vuoksi tämän lukee alta aikayksikön.
Riikka Pulkkinen – Viimeinen yhteinen leikki
Riikka Pulkkinen on pitkään ollut suosikkikirjailijoitani. Hänen maalaileva ja tarkan yksityiskohtainen kirjoitustyylinsä on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen ja on vaikuttanut omaan kirjoitustyyliini keskeisesti.
Kirjassa seurataan kahdessa eri ajassa Eeliksen tarinaa. Osa luvuista käsittelee Eeliksen lapsuutta ja leirejä, joilla hän ja muut lapset ovat olleet osana kokeellista lääketieteellistä tutkimusta. Osa luvuista taas seuraa aikuistuneen Eeliksen vaimon, Main näkökulmasta yritystä löytää Eelis, kun tämä yhtenä päivänä katoaa.
Kirja oli jännäri, jossa lukija huutaa alusta asti ahdistuneena että mitä on tapahtunut, mitä nyt tapahtuu? Tämänkin kirjan siksi ahmii. Kiinnostavuuden kannalta se on kirjalle ansio, mutta ehkä myös haitaksi. Jännittävä ja tiivis tunnelma vei kirjaa niin vauhdilla eteenpäin, että jäin kaipaamaan paikoin rytmitystä, joka olisi jättänyt tilaa syventyä yksittäisiin hahmoihin tai tapahtumiin ja antanut niille enemmän tilaa.
Pulkkisen kirjoitustyyli on niin viehättävä että itkettää. Eläytyminen hahmoihin ja teini-iän kesiin, kun notkuttiin milloin kenenkäkin kotikadun varressa polkupyörien ja pikaruoan kanssa on Pulkkisen tekstin avulla helppoa kuin hengittäminen.
Kirja käsitteli ihmismieltä ja sitä, mistä kaikesta voi tai pitää parantua. Myös tekoäly, salausluokitukset ja lääketieteen tai lääkäreiden valta olivat kirjan olennaisia teemoja, jotka toivat siihen paikoin dystooppista sävyä.
Sara Al Husaini – Huono tyttö
Vuoden pakolaisnaisen teos omakohtaisista kokemuksista on hurja ja pysäyttävä. Kirjassa seurataan suhdetta uskontoon ja perheeseen sekä kipuilua sen suhteen kun molemmat pettävät, mutta side on tästä huolimatta vahva. Kirja peilaa Irakin ja Suomen kulttuureja toisiinsa ja osoittaa niiden yhtäläisyyksiä ja eroja tavalla, johon vain molempiin kulttuureihin kuuluva pystyy. Jatkuva misogynia, suomalaisten rasistinen suhtautuminen sekä toistuvat ulkopuolisuuden kokemukset saavat lukijan kurtistamaan kulmiaan kerran jos toisenkin.
Kirjassa käytetty kieli on hauskaa ja selvästi tarkoituksella kieliopillisesti välillä ontuvaa. Tästä oli maininta myös jälkisanoissa, joissa Al Husaini toteaa: “Teksti saa olla raakaa, rivit kielivirheistä kylläisiä, ne kantavat mukanaan värikartan edestä vivahteita, rikkinäisiä lauseita, epäonnisia varjoja ja tunteita.” Lähtökohtaisesti kaipaan kieleltä romaaneissa virheettömyyttä, mutta tässä kieleen liittyvät virheet toimivat tehokeinona ja toivat omakohtaisuuteen syvyyttä.
Ahdistava ja epämiellyttävä, mutta sellaisella tavalla, joka herättää halua tehdä jotain, ei lopettaa lukemista.
Suzanne Collins – Elonkorjuun sarastus
Elonkorjuun sarastus oli kuin peili, jonka toivoisi olevan pelletalon vääristävä peili, mutta jossa jatkuvasti tietää että rumuus on todellisuudesta, ei heijastavasta pinnasta syntyvää.
Elonkorjuun sarastus ei jätä lukijaa pohtimaan, mihin yhteiskunnallisiin ongelmiin tässä viitataan. Luokkaerot, alueelliset erot, häikäilemättömyys, karmiva väkivalta ja sen viihteellistäminen ovat riviltä toiselle dystooppisia ja todellisia. Kirjoitin tästä oman blogitekstin, lue se tästä.
Tyyliltään kirja mukailee paljon ensimmäistä Nälkäpeliä. Kerronta on minä-muodossa ja kirjan rakenne on sama. Se mikä on uutta ja kiinnostavaa on näkökulma totuuteen. Kirjasta käy selväksi se, miten Capitol ja media vääristelee pelin tapahtumia. Elonkorjuun sarastus käsittelee sitä, miten kieli jota käytämme ja media jota seuraamme muokkaa todellisuuskäsityksiämme siten, että totuus pakenee ulottumattomiin ja muuttuu. Totuudenjälkeisessä ajassa mielikuvat ovat mielipiteenmuodostuksen kannalta keskeinen tekijä, mikä vähentää totuuden painoarvoa ja merkitystä. Myös käsitykset siitä, mikä on totta ovat polarisoituvassa yhteiskunnassa eriytyneet. Totuuden määrittelystä tekee haastavaa näiden kahden näkökulman (joskus totuus on konstruktiivista tai häilyvää ja joskus totuus on vääristelyn vuoksi sellaisenaan etääntyvää) välinen ristiriita. Kirjassa totuutuuden vääristely on viety äärimmilleen, ja tätä puolta painotetaan selvästi enemmän.
Elonkorjuun sarastuksessa on läsnä Capitolin asukkaiden piittaamattomuus ja passiivinen verenjano. Ajattelen, että omalla tavallaan pelkkä kirjan julkaiseminen on metatasolla osa Collinsin yhteiskuntakritiikkiä. Se, miten valtavalla innolla tätä kirjaa ostetaan ja luetaan on kummallista. Miksi haluan lukea tarinan, jossa 48 lasta lähetetään murhattavaksi? Tavallaanhan viihdytän itseäni samalla tavalla kuin Nälkäpelin katsojat, tosin minulla on fiktion tuoma suojakilpi eettisyyden arvioinnissa. Mutta jos ja kun kirja on ruma peili ja yhtymäkohtia tosimaailmaan löytyy joka riviltä, ei tätä kannata ohittaa harmittomana.
Collins on niin suosittu ja Nälkäpelien myynti on niin taattu, että kirjaan eksyi mielestäni muutama sellainen toisto, joita toisilta kirjailijoilta oisi kustannustoimituksissa suitsittu pois kovemmalla kädellä.
*
Hyviä kirjoja kaikki tyynni! Viihdyin, järkytyin iloitsin ja surin näiden kanssa.
Aallonharjalla 