Huhtikuussa luin kaksi kirjaa. Vähän tekisi mieli sättiä itseäni siitä että se on vähän, mutta en säti. Jokainen luettu hetki on hyvä hetki! Tärkeintä on lukea eikä kirjallisuuden tarvitse (pidä) olla suoritus.
Haruki Murakami – Norwegian Wood
Toru Watanabe muistelee nuoruuttaan ja opiskeluaikojaan. Tarinassa on kummallisia ystävyyssuhteita ja kaksi hyvin erilaista rakkautta: Naoko, Torun ensirakkaus, jolta elämä on ottanut enemmän kuin antanut sekä Midori, määrätietoinen ja itsevarma nainen, joka päättäväisyydellään pakottaa Torun etenemään elämässään. Kirja vilisee ihmissuhteiden monimutkaisuutta, surua, haikeutta, seksiä ja koomisuutta.
Tämä oli ensimmäinen Murakamin kirja, jonka luin! Pidin kirjoitustyylistä, mutta hahmoihin pitkälti ärsyynnyin. Kirjat, joissa hahmoista ei pidä tekevät hankalaksi sen arvioinnin, pitääkö kirjasta vai ei. Hahmojen persoonallisuuksia kun ei kannata rinnastaa itse kirjaan, vaikka he tarinaa kuljettavatkin eteenpäin. Osittain ärsyynnyin mielestäni aiheesta: hahmot olivat vaihtelevasti itsekeskeisiä, ylimielisiä tai herkkänahkaisia ja tekivät outoja valintoja suhteessa toisiinsa. Toisaalta kuka meistä ei olisi välillä itsekäs, ylimielinen ja herkkänahkainen ja tekisi outoja valintoja. Kirja ei yritä kaunistella mitään, vaan päinvastoin käsittelee ihmissuhteiden monimutkaisuutta suorasukaisesti. Paikoin tämä oli vaivaannuttavaa.
Helga West – Puhu nukke
Puhu nukke on tiivis esseekokoelma, jossa matkataan Tenojoen varrelta Helsinkiin ja takaisin, kuunnellaan popmusikkia ja jäsennetään saamelaisuutta ja tyttöyttä eri näkökulmista. Tiedeyhteisön epäeettiset tutkimustoimet vuodesta toiseen, pakkosuomalaistaminen ja haudanryöstöt lomittuvat henkilökohtaisiin kokemuksiin ristiriitaisesta suhteesta itsen ja menneiden sukupolvien välillä. Kirja ulottaa otteensa lähisuhdeväkivaltaan ja ilmastonmuutokseen mutta juurtuu kuitenkin lintujen lauluun.
Esseissä tietyt teemat, kuten nuket, popmusiikki ja linnut, toistuvat aiheiden välillä, mikä luo sidosteisuutta muuten paikoin irrallisten tekstien välille ja tuo kokonaisuuteen inhimillisen sävyn. Kirjan on selkeästi kirjoittanut ihminen, joka elää juuri tällaista, tämän makuista, hajuista ja kuuloista elämää. Osa teksteistä vaikuttaa jäävän vaille viimeistä hiomista, mutta sitä voi pitää myös osana valittua tyyliä: elämänmakuisissa teoksissa saa olla myös lyhyitä, rosoisia ja hiukan keskenjääneitä kulmia.
Saamelaisista on vuosisatoja puhuttu muiden suilla. Muut tutkivat, määrittelevät, arvioivat ja päättävät miten, missä ja miten paljon saamelaisuus näkyy ja kuuluu. Puhu nukke rikkoo tätä kaavaa ja on siksi erityisen tärkeä kirja.
Aallonharjalla 