Kävin hauskan keskustelun. Aluksi kirjoitin tästä proosaa, mutta se ei ihan istunut keskustelun tyyliin. Sitten työstin hetken vertailevaa esseetä dialogissa mainittujen kahden taiteilijan välillä, mutta en pysty tällaista esseetä viikossa kuromaan kasaan niin että jälki olisi hyvää. Kolmanneksi lähdin analysoimaan suomalaista kulttuuria ja sen sanoittamista ylipäätään musiikissa, kirjallisuudessa ja muussa taiteessa. Tämän esseen luultavasti kirjoitan loppuun, mutta annan sille enemmän aikaa. Tämä dialogi onneksi kannattelee itseään myös täysin raakana versiona.
Lukohjeeksi: tämä lakoninen dialogi, joka käytiin muovimukeista juotujen oluiden äärellä vesisateessa festareilla.
//
– Arttu Wiskari aloittaa kohta. Mennäänkö kuuntelemaan?
– En oikein tiedä. En kauheasti pidä hänen musiikistaan.
– Jaa, vai niin. Miksi et?
– Hänen biisien melodiat on ihan hauskoja ja tarttuvia, sellaisia joita on hauska laulaa karaokessa, mutta muuten se on vähän sellaista tylsää. Eniten mua häiritsee että niistä sanoituksista puuttuu joku ydin.
– Hmm. Musta hän sanoittaa hyvin suomalaisuutta.
– Nimenomaan ei. Hän käyttää sanoja suomalaisesta kulttuurista ja viljelee sellaisia vihjeitä siitä että kyse olisi suomalaisuudesta ja Suomesta, mutta se jää pinnalliseksi. Ihan kuin siitä puuttuisi jotain joka tuo syvyyden.
– Mikä se joku on? Mistä sä sen syvyyden siihen toisit?
– En oo ihan varma. Mutta jos kuuntelee vaikka Leevi and the Leavingsia niin siinä on samalla tavalla surullisen miehen maailma suomalaisen kulttuurin sanastolla avattu, mutta se syvyys, autenttisuus ja melankolia on saatu paljon tarkemmin ja osuvammin sinne sisään.
– Hei ethän sä voi väittää että Gösta Sundqvist on rima, joka muiden pitäisi pystyä jollain lailla saavuttamaan tai ylittää.
– Totta. Fair enough.
– Eli mennäänkö kuuntelemaan Artun keikka?
– Mennään vaan.
//
Ilo olla taas blogin ja kirjoittamisen äärellä! Ensi sunnuntaihin ❤
Miina
Aallonharjalla 