Ette ikinä arvaa mitä! Olen katsonut erikoisjoukkojen neljättä kautta nyt parin jakson verran. Erikoisjoukot on Nelosen tositelevisio-ohjelma, jossa tarkoituksena on katsoa kuinka monella kestää kantti ja kunto todella haastavissa oloissa, joiden on tarkoitus muistuttaa erikoisjoukkosotilaiden valintakoetta lyhennettynä versiona. Ohjelma on toisaalta viihdyttävä ja toisaalta todella cringe. Testosteronia uhkuva tunnelma pyrkii näyttäytymään kovisten tohuna, mitä se monina hetkinä myös on, mutta välillä ohjelman voi kiteyttää vain älyttömään uhoamiseen.
Tässä kohtaa jo ensimmäiset toteavat että “ei tarvitse katsoa jos ei tykkää!” Mihin vastaan, että tietysti tarvitsee. Ensinnäkin, en vihakatso (mikä sekin olisi ihan sallittua). Toiseksi, pitää olla tekemisissä kulttuurin kanssa, jonka parissa ei täysin viihdy joka hetki. Kolmanneksi, vittuako se teille kuuluu mitä katson. Oikeasti katson sarjaa, koska minusta on viihdyttävää nähdä miten tavalliset ihmiset selviytyvät ääriolosuhteissa. Katselukokemus on epämiellyttävyyden kautta hirveän viihdyttävä.
Epämiellyttävyyden ja älyttömän viihdyttävyyden kauneinta kruunua kantaa HBO:n hittisarja Game of Thrones. Sarja on irtopäitä ja graafista väkivaltaa pullollaan ja yksi parhaista televisiosarjoista, mitä olen (kukaan on) katsonut. Game of Thrones on keskiaikainen fantasiasarja, joka juuri sitä, fantasiaa. Väkivalta ei graafisuudestaan huolimatta tunnu todelliselta. Kauhuleffat, Breaking Bad tai dekkarit ovat taas lähempänä tosielämää kuin fantasia-genren teokset, mutta samalla tavalla taide-elämyksinä järkyttäviä turvallisella tavalla. Kotisohvalta seurattuna kauhuleffan tai -kirjan sarjamurhaajan hyppy vaatekaapista saa sydämen pamppailemaan, mutta siinäpä se. Kirjoittaisin, että ei siitä kukaan yöuniaan menetä, mutta minä kyllä menetän, joten sanon vain, että hätkähtäminen purkautuu hetken päästä nauramalla ja yleensä psykologisilta jäljiltä vältytään. Kehon vireystila kuitenkin nousee, mikä on Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri, psykiatri ja oikeuspsykiatri Hannu Lauerman (HS) mukaan elämyksenä voimakas vastakohta puuduttavalle arjelle. Viihteenä väkivalta herättää tunteita ja purkaa niitä.
On kuitenkin eri asia katsoa selvästi koreografin suunnittelemia taistelukohtauksia, kuin oikeiden ihmisten välistä väkivaltaa. Erikoisjoukkojen toisessa jaksossa kilpailijat laitettiin nyrkkeilemään toisiaan vastaan samalla kun kouluttajat kannustivat: ”Lyö sitä!” Ottelut eivät olleet erityisen väkivaltaisia, ne keskeytettiin hyvissä ajoin, ja esimerkiksi entinen ammattilaisnyrkkeilijä Robert Helenius selvästi pyrki nimenomaan varovaisuuteen omassa ottelussaan. Vastaavat kohtaamiset olisivat olleet Fight Clubissa tylsiä, mutta tosi-TV:ssä eivät lainkaan. Se, että kyse on oikeasta vuorovaikutuksesta, eikä koreografista, tuo tietynlaista autenttisuutta ja kutkuttavaa jännitystä katsomiseen.
Joskus 2000-luvun alussa monissa kauhuleffoissa oli juuri tällaista jännitystä lisäävä teksti elokuvan alussa: “perustuu tositapahtumiin”. Moni omista ystävistäni tiesi viisaasti, että tosielämäyhteys on niin väljä että se on käytännössä olematon. Mutta ajan mittaan tosielämäviittaukset ovat muuttuneet todellisiksi. True crime on valtavan suosittu kirjallisuuden ja podcastien laji. Oikeat kauheat tapahtumat muuttuivat yhtäkkiä viihteeksi, ja oudolla tavalla rentouttavaksi sellaiseksi. Nyt kotisohvalla kuuntelee sarjamurhaajan tekosia tietäen, että uhrit ovat oikeita – ja monesti vielä sellaisia, joille ei näiden podcastien tai kirjojen tuotoista mennyt penniäkään. Arjen vastapainona toimiva jännittävä viihde ei olekaan viihteeksi tarkoitettua, vaan oikeaa väkivaltaa, johon perustuvalla viihteellä joku rahastaa.
True crime on selvästi hyvä bisnes, pelkästään sen volyymi nykyään puhuu tämän puolesta. Mutta oikeiden ihmisten pahoinvoinnilla on muutenkin helppo rahastaa. Pahoinvointiviihde on joskus vaikeampi tunnistaa, toisin kuin suoraviivainen, käsikirjoitettu tai autenttisempi väkivaltainen viihdesisältö. Jos on viettänyt aikaa 2010-luvulla Tumblrissa tai 2020-luvulla Tiktokissa, on ollut helppoa todistaa hengenvaarallisten sairauksien estetisointi. Laihduttaminen ja itsetuhoisuus eri muodoissaan on verhoiltu yhtäällä terveydeksi ja toisaalla vapaudeksi tai taiteeksi. Vaikka väkivalta ei tällaisessa kulttuurissa ole yhtä suoraviivaisesti läsnä kuin väkivaltaa käsittelevässä true crimessa, nähdäkseni se on perusteltavissa silti väkivaltaviihteen tai jopa väkivallan yhdeksi ilmentymäksi.
Väkivalta voidaan ymmärtää suoraviivaisen ja helposti hahmotettavan subjekti-objekti -suhteen lisäksi myös rakenteellisena. Rakenteellisen väkivallan tutkimuksen keskeinen teoreetikko on Johan Galtung. Hänen väkivaltateoriansa mukaan rakenteellinen väkivalta on väkivaltaa, jolta puuttuu subjekti, mutta joka vaikutuksiltaan tuottaa suoran väkivallan kanssa yhteneviä lopputuloksia. Esimerkiksi siis toisen syömisen rajoittaminen suoraan on väkivaltaa, kun taas kokonaisten ihmisryhmien ajaminen nälkiintymään rajoittamalla resursseja tai ruoan saantia on rakenteellista väkivaltaa. Tätä samaa ajatusta jatkamalla hiukan pidemmälle on mielestäni perusteltua väittää, että sisältö, joka joko pyrkii nälkiinnyttämään tai vahingoittamaan epämääräistä joukkoa tällaiselle vaikuttamiselle alttiita ihmisiä, on tietynlaisen rakenteellisen väkivallan ilmentymä. Laihduttaminen on valtava bisnes, jolla old man who lives in Ohio tekee isot rahat (Youtube: Jax, Victoria’s Secret).
Erikoisjoukoissa toisen jakson teema oli aggressio, mikä liittyy ainakin etäisesti siihen, että ohjelman tarkoitus on imitoida armeijaa. Koulutuksen osana on ilmeisesti tästä syystä väkivallan tekemisen ja vastaanottamisen sietäminen, joka toteutuu nyrkkeilyotteluiden kautta. Ohjelmassa myös ohjattiin tällaisten valvottujen tilanteiden ulkopuolella suoraan väkivaltaan: ”Mikään väkivaltatilanne, ei sota tai edes koulukiusaaminen, se ei saatana lopu millään muulla kuin sillä, että jos joku lyö teitä, te valmistaudutte ja lyötte tuplasti kovempaa takaisin”, ohjelman kouluttaja Janne Lehtonen sanoo.
Väkivallan katkaiseminen väkivallalla on paradoksi. Tällaisen ajatusmaailman sanoittaminen näin suositussa ohjelmassa, tällaisessa kontekstissa on vähintäänkin erikoista, mutta suoraan tai rakenteelliseen väkivaltaan se tuskin ohjaa. Väkivaltaisen viihteen parissa viihtyminen ei ymmärtääkseni merkittävästi lisää todennäköisyyttä käyttäytyä väkivaltaisesti, ellei siihen ole alttiutta jo valmiiksi. Toisaalta auktoriteettiasemaan asetetun hahmon siihen kannustaminen saattaa lisätä mielikuvia väkivallan hyväksyttävyydestä.
Pitäisikö erikoisjoukot sitten canceloida ja polttaa roviolla koko leiri? En ehkä jaksa tänään. Katsotaan sitä sitten syssymmällä. Haluan tietää ketkä tämän kauden leiristä selviävät.
Aallonharjalla 