Yksi tämän hetken kiinnostavimpia artisteja on brittirokkari Yungblud. Hänen ensimmäinen levynsä ilmestyi 2018, mutta minulla meni tämä jostain syystä ohi ja hoksasin hänet vasta Ozzy Osbournen jäähyväiskonsertista, jossa hän lauloi aivan erinomaisen version version Black Sabbathin Changesista.
Hänen musiikkinsa on ihanaa, synkkää ja niin tuttua monella tavalla. Sellaista ihan tavallista rokkia, jossa lauletaan rakkaudesta, vihasta, epätoivosta ja yksinäisyydestä. Musiikki kuulostaa siltä, että sen on tehnyt tuskastunut ja vilpitön taiteilija, joka elää rosoista, läsnäolevaa elämää. Biiseissä lauletaan sellaisia ihania rokista tuttuja tuskanhuutoja: “KUKAAN EI RAKASTA MINUA EIKÄ PITÄISIKÄÄN”, mutta kuitenkin musa ja lavaesiintyminen on jotenkin paljon raikkaampaa kun hard rock yleensä.
Kaikki eivät tästä tykkää. The Darkness yhtyeen laulaja-kitaristi Justin Hawkins kommentoi Yungbludin esiintymistä MTV Music Awardseissa näin:
“It’s like you’ve watched a movie about rock and metal, it’s like what a male stripper would do. It doesn’t ring authentic. It’s rock’n’roll, but not as we know it. It kind of has this Disney veneer over the top of it, like it’s rock’n’roll seen through an Instagram filter of some sort. That’s what makes it galling to the people who have tweeted their disdain.”
Hawkins veljineen on kunnostautunut haukkumalla toisia muusikoita. Kyseistä esiintymistä Dan Hawkins kutsui ennen Justinin kommentteja naulaksi rock n rollin arkkuun. O ou, Disney-rock tulee ja tappaa rokin!
Mutta eivät he ihan väärässäkään ole. Yungbludin tyylissä on todellakin jotain, mikä ei ole rokkia sellaisena millaisena sitä on totuttu kuuntelemaan tai näkemään. Hawkinsin mielestä kyse instagram-filtteristä ja autenttisuuden puutteesta. Vaikka Yungbludin levyillä on vaikutteita rockin suurilta nimiltä, kuten AC/DC:lta, Gunnareilta, Queenilta sun muilta, on hän ottanut niitä selvästi myös hiphopista, räpistä, EDM:stä ja ihan perus nykypopista. Tosin on tärkeä muistaa ettei Hawkins haukkunut Yungbludin musiikkia (tai sitäkin, mutta pehmeämmin toteamalla ettei hän ole vielä tehnyt yhtäkään hyvää biisiä), vaan nimenomaan lavaesiintymistä.
Yungbludin karismassa on jotain, mikä muistuttaa Måneskinin laulajan Damiano Davidin karismaa. Molemmat tekevät rokkia ja näyttävät siltä, mutta sellaisella viballa, että he varmasti pitävät Taylor Swiftistä, itkevät jos itkettää, eivätkä tule kännissä myöhässä keikalle lämmittelemättä ääntään ensin valmiiksi, vaan kunnioittavat fanejaan enemmän.
Måneskin hajotti soittimensa muutama vuosi sitten lavalla, mikä herätti fanikunnassa suurta paheksuntaa. Bändin instagramin kommenttikenttä täyttyi kehotuksista jatkossa lahjoittaa soittimet aloitteleville muusikoille sen sijaan, että performatiivisesti tuhoavat ne. Tapaus on jollain lailla genren muutosta konkretisoiva. Modernissa rokissa soittimien rikkomista ei pidetä viehättävänä tai coolina, vaan ylimielisenä ja tarpeettomana.
Muita modernin rokin edustajia (eli sellaisia jotka ovat nousseet 2015 jälkeen) ovat vaikka Nothing but Thieves ja Olivia Rodrigo, jotka hekin haastavat ja muokkaavat sitä miltä rock näyttää ja kuulostaa. Rodrigo liitetään monesti pop-tähtien sarjaan, vaikka hänen musiikkinsa on selvästi rokkia (okei myönnän, pop-rockia, välillä pop-balladeja tai 2000-luvun emomusaa, mutta sähkökitara ja rikkonainen tyyli määrittelee hänen musiikkiaan eniten = rokkia).
Myös esimerkiksi Paramore, Greta van Fleet, 1975 ja Ghost tekevät tyylipuhdasta rokkia ja ovat modernin rokin keskeisiä tekijöitä. Eikä heidänkään tyyliä (1975:a lukuun ottamatta) voi pitää vanhan liiton touhuna, jossa huumeet ja huono käytös ovat yhtä olemuksellinen osa lajia kuin sähkökitara ja yhteiskuntakritiikki.
Maailman muuttuminen näkyy ja kuuluu myös rokissa. Disney-rockiksi kutsuminen oli tarkoitettu pilkaksi, mutta sinänsä terminä se voi olla ihan osuva. Avoimempi, helpommin lähestyttävä, kunnioittava rokki on kivempaa kuunneltavaa ja katsottavaa. Rokki muuttuu, mutta nauloista arkussa puhuminen on vähän paksua. Rock on kuitenkin tunnettu siitä, että se tuli jäädäkseen, eikä kuole koskaan.
Aallonharjalla 