Tampereen Työväen Teatteri, Kissani Jugoslavia, maaginen tarina pelosta, haaveista ja rakkaudesta.
Samuli Reunasen ohjaama ja Eva Buchwaldin dramatisoima Kissani Jugoslavia Tampereen Työväen Teatterissa on hurja, ahdistava ja ihastuttava, suurenmoinen teos!
Näytelmä pohjautuu Pajtim Statovcin samannimiseen romaaniin, jonka lukukokemus on yhtä lailla hurjaa, ahdistavaa ja ihastuttava. Olen suuri Statovcin teosten ystävä, kuten kaikki jotka ovat saaneet lukea niitä. Pidän siitä, miten paljon hän luottaa lukijaan, eikä tarkenna merkityksiä tai selitä auki jokaista käännettä. Kirjat seisovat monitulkintaisuudessaan omilla jaloillaan. En ole ennen nähnyt lavalla tulkintoja näistä teoksista. Kiinnostava, mutta kunnianhimoinen valinta.
Näytelmä jakautuu tyylillisesti kahteen osaan. Ensimmäisen puolikkaan aikana tempo on nopea ja kohtaukset on rytmitetty sosiaalisen median selailua muistuttavalla tavalla. Kohtauksesta toiseen siirrytään vauhdilla ja niin, että katsojalle on jatkuvasti selvää monesko kohtaus on käynnissä. Lavastus näyttää paperilta, ja kohtausten taustalle heijastetaan piirustuksia, jotka numeroivat ja nimeävät kohtaukset sekä taustoittavat tunnelmaa.
Ensimmäisellä puolikkaalla etenevät rinnakkain Bekimin ja tämän äidin Eminen nuoruuden tarinat. Näyttämöllä nähdään Bekimin roolissa Saska Pulkkinen. Bekim on Kosovosta Suomeen muuttaneen perheen poika, jonka elämää ylisukupolvinen trauma ja pelot, sekä Suomessa vastassa ollut ahdasmielisyys varjostaa. Pulkkisen tulkitsemana Bekim näyttäytyy kuitenkin kaiken ahdistuksen keskellä ilahduttavalla tavalla toiveikkaana. Eminen roolissa Miia Selin on vangitseva.
Bekimin tarina nähdään lavalla näyteltyinä kohtauksina. Hän löytää baarista matkaansa Kissan, jonka röyhkeän häikäilemättömyyden tuo lavalle Samuli Muje. Äidin osuus taas rakentuu pitkälti Selinin lyhyiden monologien varaan. Tämä on ohajusvalintana erinomainen kahdesta syystä. Ensinnäkin se rytmittää näytelmää hyvin. Näin kohtausten välillä on tyylivaihtelua, mikä palvelee somelogiikan mukaista kerrontaa. Toiseksi, äidin tarina on surullinen ja ahdistava monista syistä, joista yksi on hänen kohtaamansa sukupuolittunut ja seksuaalinen väkivalta. Naisiin kohdistuvan väkivallan kuvaaminen tuntuu voimakkaammalta ja autenttisemmalta kerrottuna kuin näytettynä, sillä näytettynä siinä on aina jonkin verran viihteellistämistä.
Statovcin tyyliin kuuluu myös toden ja ei-toden välillä leikittely. Absurdit ja epäselvät symboliset tekijät, ovat hänen kirjoissaan toistuva elementti, jotka ovat viehättäviä erityisesti siksi, että sillä tulkitseeko tietyt asiat todeksi vai ei, ei ole väliä. Tarinan kulkuun ei vaikuta se, onko jokin todellista vai kuvitelmaa vai maagista. Yksi tällainen elementti on lemmikkikäärme. Käärme, todellinen tai ei, on symbolisesti vahva läsnäololtaan. Pedon tuominen kotiin on kirjallisena tehokeinona pomminvarma. Vaikka käärme on monissa kohdissa harmiton, se on silti hengenvaarallinen ja kuristumisen uhka vaanii jatkuvasti taustalla.
Näytelmässä käärmeenä esiintyy Janne Kallioniemi. Kallioniemi näyttelee käärmeen roolin varsin hyvin. Hän on riittävän karismaattinen, jotta läsnäolo lavalla vetää huomiota puoleensa myös kun hän on hiljaa taustalla. Tulkitsen käärmeen trauman symboliksi. Bekimin trauma on jatkuvasti kodissa läsnä, se vaanii, se voi kuristaa, mutta se myös suojelee. Sen voi myös ottaa omakseen. Tietyllä tavalla käärmeen muuttaminen trauman henkilöitymäksi on jopa lempää. Käärmeet ovat pelottavia ja niiden kulttuurinen merkitys on monesti tavalla tai toisella paha. Vaikka Raamatusta Harry Pottereihin käärmeet yhdistetään pahuuteen, ei käärmeessä oikeasti mitään pahaa ole. Luontokappaleena käärme on moraalisesti neutraali. Traumat suojaavat, ja niin suojaa tämä käärmekin.
Toisella puolikkaalla someselailua muistuttava rakenne jää pois ja näytelmä luottaa enemmän perinteisen kerronnan keinoihin. Tällä puolikkaalla ollaan enemmän läsnä Bekimin lapsuuden kodissa, jossa Kallioniemi näyttelee perheen isää. Näytelmä muuttuu syvemmäksi ja tunnelma intiimimmäksi, kun hahmoille ja kohtauksille annetaan enemmän aikaa, eikä kohtauksesta toiseen siirrytä yhtä jyrkin kääntein.
Bekimin lapsuutta värittää isän väkivaltaisuus ja käärmeistä kertovat painajaiset. Pulkkinen on lapsen roolissa häkellyttävän taitava. Painajaisunien läpi kirkuva lapsi on kauheaa kuunneltavaa. Eri tavalla kauheaa on kuunnella isän raivostunutta monologia siitä, miten epäreilusti elämä häntä kohtelee. Kohtaus on voimakkuudessaan turhauttava. Ei ole kivaa huomata katsojana itsestä nousevaa empatiaa ja ymmärrystä julmaa miestä kohtaan.
Loppukohtausten aikana lavasteet asettuvat hohtavan kultaisiksi seiniksi, jonka pinnan muodot taittavat valoa ja varjoja niin, että näyttää kuin lavalla olisi valtava käärmeennahka. Lavastuksen on suunnitellut Sanna Levo, valo- ja projisointisuunnittelun takana on Juha Haapasalo.
Kissani Jugoslavia on kenties yksi parhaita näytelmiä, joita olen nähnyt.
Ja minä olen nähnyt Hamiltonin Broadwaylla.
Että repikää siitä.
Aallonharjalla 