Kulttuuri, Televisio, Väkvialta

Lyö sitä!!

Ette ikinä arvaa mitä! Olen katsonut erikoisjoukkojen neljättä kautta nyt parin jakson verran. Erikoisjoukot on Nelosen tositelevisio-ohjelma, jossa tarkoituksena on katsoa kuinka monella kestää kantti ja kunto todella haastavissa oloissa, joiden on tarkoitus muistuttaa erikoisjoukkosotilaiden valintakoetta lyhennettynä versiona. Ohjelma on toisaalta viihdyttävä ja toisaalta todella cringe. Testosteronia uhkuva tunnelma pyrkii näyttäytymään kovisten tohuna, mitä se monina hetkinä myös on, mutta välillä ohjelman voi kiteyttää vain älyttömään uhoamiseen. 

Tässä kohtaa jo ensimmäiset toteavat että “ei tarvitse katsoa jos ei tykkää!” Mihin vastaan, että tietysti tarvitsee. Ensinnäkin, en vihakatso (mikä sekin olisi ihan sallittua). Toiseksi, pitää olla tekemisissä kulttuurin kanssa, jonka parissa ei täysin viihdy joka hetki. Kolmanneksi, vittuako se teille kuuluu mitä katson. Oikeasti katson sarjaa, koska minusta on viihdyttävää nähdä miten tavalliset ihmiset selviytyvät ääriolosuhteissa. Katselukokemus on epämiellyttävyyden kautta hirveän viihdyttävä.

Epämiellyttävyyden ja älyttömän viihdyttävyyden kauneinta kruunua kantaa HBO:n hittisarja Game of Thrones. Sarja on irtopäitä ja graafista väkivaltaa pullollaan ja yksi parhaista televisiosarjoista, mitä olen (kukaan on) katsonut. Game of Thrones on keskiaikainen fantasiasarja, joka juuri sitä, fantasiaa. Väkivalta ei graafisuudestaan huolimatta tunnu todelliselta. Kauhuleffat, Breaking Bad tai dekkarit ovat taas lähempänä tosielämää kuin fantasia-genren teokset, mutta samalla tavalla taide-elämyksinä järkyttäviä turvallisella tavalla. Kotisohvalta seurattuna kauhuleffan tai -kirjan sarjamurhaajan hyppy vaatekaapista saa sydämen pamppailemaan, mutta siinäpä se. Kirjoittaisin, että ei siitä kukaan yöuniaan menetä, mutta minä kyllä menetän, joten sanon vain, että hätkähtäminen purkautuu hetken päästä nauramalla ja yleensä psykologisilta jäljiltä vältytään. Kehon vireystila kuitenkin nousee, mikä on Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri, psykiatri ja oikeuspsykiatri Hannu Lauerman (HS) mukaan elämyksenä voimakas vastakohta puuduttavalle arjelle. Viihteenä väkivalta herättää tunteita ja purkaa niitä. 

On kuitenkin eri asia katsoa selvästi koreografin suunnittelemia taistelukohtauksia, kuin oikeiden ihmisten välistä väkivaltaa. Erikoisjoukkojen toisessa jaksossa kilpailijat laitettiin nyrkkeilemään toisiaan vastaan samalla kun kouluttajat kannustivat: ”Lyö sitä!” Ottelut eivät olleet erityisen väkivaltaisia, ne keskeytettiin hyvissä ajoin, ja esimerkiksi entinen ammattilaisnyrkkeilijä Robert Helenius selvästi pyrki nimenomaan varovaisuuteen omassa ottelussaan. Vastaavat kohtaamiset olisivat olleet Fight Clubissa tylsiä, mutta tosi-TV:ssä eivät lainkaan. Se, että kyse on oikeasta vuorovaikutuksesta, eikä koreografista, tuo tietynlaista autenttisuutta ja kutkuttavaa jännitystä katsomiseen. 

Joskus 2000-luvun alussa monissa kauhuleffoissa oli juuri tällaista jännitystä lisäävä teksti elokuvan alussa: “perustuu tositapahtumiin”. Moni omista ystävistäni tiesi viisaasti, että tosielämäyhteys on niin väljä että se on käytännössä olematon. Mutta ajan mittaan tosielämäviittaukset ovat muuttuneet todellisiksi. True crime on valtavan suosittu kirjallisuuden ja podcastien laji. Oikeat kauheat tapahtumat muuttuivat yhtäkkiä viihteeksi, ja oudolla tavalla rentouttavaksi sellaiseksi. Nyt kotisohvalla kuuntelee sarjamurhaajan tekosia tietäen, että uhrit ovat oikeita – ja monesti vielä sellaisia, joille ei näiden podcastien tai kirjojen tuotoista mennyt penniäkään. Arjen vastapainona toimiva jännittävä viihde ei olekaan viihteeksi tarkoitettua, vaan oikeaa väkivaltaa, johon perustuvalla viihteellä joku rahastaa.

True crime on selvästi hyvä bisnes, pelkästään sen volyymi nykyään puhuu tämän puolesta. Mutta oikeiden ihmisten pahoinvoinnilla on muutenkin helppo rahastaa. Pahoinvointiviihde on joskus vaikeampi tunnistaa, toisin kuin suoraviivainen, käsikirjoitettu tai autenttisempi väkivaltainen viihdesisältö. Jos on viettänyt aikaa 2010-luvulla Tumblrissa tai 2020-luvulla Tiktokissa, on ollut helppoa todistaa hengenvaarallisten sairauksien estetisointi. Laihduttaminen ja itsetuhoisuus eri muodoissaan on verhoiltu yhtäällä terveydeksi ja toisaalla vapaudeksi tai taiteeksi. Vaikka väkivalta ei tällaisessa kulttuurissa ole yhtä suoraviivaisesti läsnä kuin väkivaltaa käsittelevässä true crimessa, nähdäkseni se on perusteltavissa silti väkivaltaviihteen tai jopa väkivallan yhdeksi ilmentymäksi. 

Väkivalta voidaan ymmärtää suoraviivaisen ja helposti hahmotettavan subjekti-objekti -suhteen lisäksi myös rakenteellisena. Rakenteellisen väkivallan tutkimuksen keskeinen teoreetikko on Johan Galtung. Hänen väkivaltateoriansa mukaan rakenteellinen väkivalta on väkivaltaa, jolta puuttuu subjekti, mutta joka vaikutuksiltaan tuottaa suoran väkivallan kanssa yhteneviä lopputuloksia. Esimerkiksi siis toisen syömisen rajoittaminen suoraan on väkivaltaa, kun taas kokonaisten ihmisryhmien ajaminen nälkiintymään rajoittamalla resursseja tai ruoan saantia on rakenteellista väkivaltaa. Tätä samaa ajatusta jatkamalla hiukan pidemmälle on mielestäni perusteltua väittää, että sisältö, joka joko pyrkii nälkiinnyttämään tai vahingoittamaan epämääräistä joukkoa tällaiselle vaikuttamiselle alttiita ihmisiä, on tietynlaisen rakenteellisen väkivallan ilmentymä. Laihduttaminen on valtava bisnes, jolla old man who lives in Ohio tekee isot rahat (Youtube: Jax, Victoria’s Secret).

Erikoisjoukoissa toisen jakson teema oli aggressio, mikä liittyy ainakin etäisesti siihen, että ohjelman tarkoitus on imitoida armeijaa. Koulutuksen osana on ilmeisesti tästä syystä väkivallan tekemisen ja vastaanottamisen sietäminen, joka toteutuu nyrkkeilyotteluiden kautta. Ohjelmassa myös ohjattiin tällaisten valvottujen tilanteiden ulkopuolella suoraan väkivaltaan: ”Mikään väkivaltatilanne, ei sota tai edes koulu­kiusaaminen, se ei saatana lopu millään muulla kuin sillä, että jos joku lyö teitä, te valmistaudutte ja lyötte tuplasti kovempaa takaisin”, ohjelman kouluttaja Janne Lehtonen sanoo. 

Väkivallan katkaiseminen väkivallalla on paradoksi. Tällaisen ajatusmaailman sanoittaminen näin suositussa ohjelmassa, tällaisessa kontekstissa on vähintäänkin erikoista, mutta suoraan tai rakenteelliseen väkivaltaan se tuskin ohjaa. Väkivaltaisen viihteen parissa viihtyminen ei ymmärtääkseni merkittävästi lisää todennäköisyyttä käyttäytyä väkivaltaisesti, ellei siihen ole alttiutta jo valmiiksi. Toisaalta auktoriteettiasemaan asetetun hahmon siihen kannustaminen saattaa lisätä mielikuvia väkivallan hyväksyttävyydestä.

Pitäisikö erikoisjoukot sitten canceloida ja polttaa roviolla koko leiri? En ehkä jaksa tänään. Katsotaan sitä sitten syssymmällä. Haluan tietää ketkä tämän kauden leiristä selviävät. 

Kulttuuri, Suomen kieli, Uncategorized

Kuka sanoittaa suomalaisuutta

Kävin hauskan keskustelun. Aluksi kirjoitin tästä proosaa, mutta se ei ihan istunut keskustelun tyyliin. Sitten työstin hetken vertailevaa esseetä dialogissa mainittujen kahden taiteilijan välillä, mutta en pysty tällaista esseetä viikossa kuromaan kasaan niin että jälki olisi hyvää. Kolmanneksi lähdin analysoimaan suomalaista kulttuuria ja sen sanoittamista ylipäätään musiikissa, kirjallisuudessa ja muussa taiteessa. Tämän esseen luultavasti kirjoitan loppuun, mutta annan sille enemmän aikaa. Tämä dialogi onneksi kannattelee itseään myös täysin raakana versiona.

Lukohjeeksi: tämä lakoninen dialogi, joka käytiin muovimukeista juotujen oluiden äärellä vesisateessa festareilla.

//

– Arttu Wiskari aloittaa kohta. Mennäänkö kuuntelemaan?
– En oikein tiedä. En kauheasti pidä hänen musiikistaan.
– Jaa, vai niin. Miksi et?
– Hänen biisien melodiat on ihan hauskoja ja tarttuvia, sellaisia joita on hauska laulaa karaokessa, mutta muuten se on vähän sellaista tylsää. Eniten mua häiritsee että niistä sanoituksista puuttuu joku ydin.
– Hmm. Musta hän sanoittaa hyvin suomalaisuutta.
– Nimenomaan ei. Hän käyttää sanoja suomalaisesta kulttuurista ja viljelee sellaisia vihjeitä siitä että kyse olisi suomalaisuudesta ja Suomesta, mutta se jää pinnalliseksi. Ihan kuin siitä puuttuisi jotain joka tuo syvyyden.
– Mikä se joku on? Mistä sä sen syvyyden siihen toisit?
– En oo ihan varma. Mutta jos kuuntelee vaikka Leevi and the Leavingsia niin siinä on samalla tavalla surullisen miehen maailma suomalaisen kulttuurin sanastolla avattu, mutta se syvyys, autenttisuus ja melankolia on saatu paljon tarkemmin ja osuvammin sinne sisään.
– Hei ethän sä voi väittää että Gösta Sundqvist on rima, joka muiden pitäisi pystyä jollain lailla saavuttamaan tai ylittää.
– Totta. Fair enough.
– Eli mennäänkö kuuntelemaan Artun keikka?
– Mennään vaan.

//

Ilo olla taas blogin ja kirjoittamisen äärellä! Ensi sunnuntaihin ❤

Miina

Kulttuuri, Musiikki, Yhteiskunta

Kendrick Lamar ja The Great American Game, analyysi Super Bowlin puoliaikaesityksestä

Kendrick Lamarin esiintyminen Super Bowlin puoliajalla oli nerokas vertauskuvien ja symboliikan meri. Suurena amerikkalaisen jalkapallon (eli Taylor Swiftin) fanina katsoin tietysti Super Bowl LIX:n puoliaikaesityksineen suorana lähetyksenä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä syöden amerikkalaisittain siipiä ja sipsejä ja nauttien täysin rinnoin amerikkalaisen TV-viihteen taidonnäytteestä, oikeasta kruununjalokivestä.

Puoliaikaesitys on joka vuosi odotettu ja keskeinen osa tätä urheilutapahtumaa. Tämän vuoden Lamarin esitys kiipesi välittömästi kaikkien aikojen katsotuimmaksi. Esitys ei jättänyt piiruakaan toivomisen varaa. Se oli harkittu, monitasoinen ja katsojaa eri tavoilla haastava. En ymmärtänyt suurinta osaa viittauksista ensimmäisellä tai kahdeksannella katselukerralla, mikä kertoo ennen kaikkea minusta. Mutta yritin, perehdyin ja uppouduin aiheeseen sellaisella intensiteetillä, mikä on ainoastaan asianmukaista. Lopputuloksena syntyi tämä lyhyt ja varmasti monella tavalla pinnallinen analyysi. Rap-musiikin kuuntelijat, Kendrick Lamarin fanit tai ne, joita esityksen teemat henkilökohtaisesti koskettavat osaisivat varmasti tehdä laajemman, nyanssisemman ja laadukkaamman analyysin. Mutta teen parhaani!

Katso Lamarin esitys esimerkiksi täältä: https://www.youtube.com/watch?v=KDorKy-13ak

Analyysi

Puoliaikashow käynnistyy kuvalla 9-ruutuisesta ruudukosta, jonka kulmissa on PlayStaysonin nappulat: neliö, X, kolmio ja ympyrä. Ruudukon keskelle syttyy spottivalo. “Salutations! It’s your uncle, Sam. And this is the Great American Game!” Samuel L. Jackson tervehtii yleisöä. Maailmankuulu näyttelijä on pukeutunut siniseen päällystakkiin ja silinterihattuun, joita koristaa tähdet, hänellä on valkoinen kauluspaita ja punainen liivi. Jacksonin pukeutuminen on tunnistettava viittaus ensimmäisen maailmansodan aikaisiin värväysjulisteisiin, joissa Uncle Sam, Yhdysvaltain henkilöitymä, kutsuu nuoria liittymään armeijaan.

Yhdysvaltain kulttuurin ja kansallisen identiteetin henkilöhahmon rooli esityksessä Lamaria tirehtöörimäisesti ohjaavana jyrkkänä kriitikkona läpi esityksen on keskeinen osa esityksen poliittista viestiä. Uncle Sam edustaa valtarakenteita ja vaatii Lamaria käyttäytymään paremmin, olemaan hiljaisempi ja vähemmän ghetto. Jacksonin Uncle Sam havainnollistaa miten Amerikan valtainstituutiot jatkuvasti vaativat mustilta, että he olisivat vähemmän. Jäsennän analyysia pitkälti juuri Uncle Samin hahmon avulla.

Esityksen keskeinen teema tehdään selväksi jo ensimmäisten sekuntien aikana. Lamar räppää aluksi auton (1987 Buick GNX) konepellillä. Lamarin 2024 julkaiseman albumin nimi on GNX. Autosta alkaa hetkeä myöhemmin nousta amerikan lipun väreihin pukeutuneita, ihonväriltään mustia taustatanssijoita. Lamar on tullut kertomaan Amerikkalaisen politiikan pelistä ja mustien roolista siinä. Amerikkalainen politiikka, johon esityksessä ja tässä analyysissa tartutaan, viittaa kapitalistiseen järjestelmään, päivänpolitiikkaan, Donald Trumpin valintaan presidentiksi, avoimeen rasismiin maassa, sekä voimakkaaseen polarisaatioon.

Aivan esityksen alussa Lamar toteaa, että “The revolution about be televised. You picked the right time but the wrong guy.” Vallankumouksen televisiointi on viittaus Gil Scott Heronin kappaleeseen The Revolution Will Not Be Televised. Lamar kääntää asetelman nyt niin, että vallankumous itse asiassa aiotaan televisioida. Lamarin esitys on, jos ei aivan kumouksellinen, niin valtarakenteita haastava. Televisioitu vallankumous viittaa hyvinkin seuraaviin minuutteihin. Toisaalta Lamar saattaa myös tarkoittaa tällä, että vallankumous lähestyy ja se on näkyvä jokaisessa kodissa. Mutta mihin viittaa oikea-aikainen väärän tyypin valinta? Yksi melko yleinen tulkinta on, että väärä valinta viittaa presidentinvaalit voittaneeseen Donald Trumpiin. Trump oli Super Bowlin yleisössä katsojana. Toisaalta, Lamar saattoi viitata tällä itseensä. Hän ei aio tarjota viihdettä, vaan kumouksellisen poliittisen viestin, joka on vain naamioitu viihteeksi. Super Bowl on katsotuin televisio-ohjelma joka vuosi, ja amerikkalaisen TV-viihteen helmi. Toteaako Lamar, että hän oli väärä valinta tällaiseen tilaisuuteen, jos kaipaa vain helppoa ja kevyttä viihdettä?

Lamar soittaa aluksi kaksi kappaletta, joista ensimmäistä ei ole julkaistu ja toinen on GNX-albumin Squabble Up.

Alun jälkeen Jacksonin Uncle Sam paheksuu Lamarin esityksen alkua liian holtittomaksi ja liian ghetoksi. Tämän jälkeen hän kysyy: “Mr. Lamar, do you really know how to play the game?” Uncle Sam kyseenalaistaa Lamarin taidon pelata amerikkalaista politiikan peliä. Hän ohjaa Lamaria tekemään jotain toisin, paremmin ja ennen kaikkea käyttäytymään paremmin. “Tighten up!” Esityksen loppupuolella katsojalle paljastuu, mitä hän tällä hakee. Lavalla nähdään vierailevana esiintyjänä yhdysvaltalainen R&B-laulaja SZA, jonka kanssa Lamar esittää kaksi kappaletta. Tunnelma on pehmeä, hellä ja rauhallinen. “That’s what I’m talking about!” leveästi hymyilevä Jackson huudahtaa ja jatkaa painokkaasti tämän olevan sitä, mitä Amerikka tahtoo nähdä. Tähän on kuitenkin vielä pitkä matka.

Ensimmäisen Uncle Samin kommentin jälkeen kuullaan kappale Humble, jonka aikana pelkästään miehistä koostuva tanssiryhmä asettuu Amerikan lipuksi. Tämä viestii yhtäältä mustien amerikkalaisten roolista maan rakennuksessa, sekä toisaalta (mustien) naisten asemasta yhteiskunnan ulkopuolella.

Seuraavaksi kuullaan kappaleet DNA, Euphoria ja Man at the Garden. Lamar esittää Man at the Garden -kappaleen katulampun alla valkoisiin asuihin pukeutuneiden tanssijoiden jammaillessa taustalla. Tähän Jacksonin Uncle Sam reagoi toteamalla ynseästi: “See you brought your homeboys with you, the old culture cheat code” jonka jälkeen hän sanoo synkästi: “Scorekeeper, deduct one life.” Näen kaksi mahdollista tapaa tulkita tätä yhden elämän vähentämiseen kehottamista. Joko kyseessä on puhtaasti vain peliviittaus, jossa kehotetaan poistamaan yksi elämä pelihahmolta. Tämä on verrattain tavallinen osa monenlaisia videopelejä. Kehotus on mahdollista tulkita myös viittauksena Black Lives Matter -liikkeeseen, joka vastustaa syrjintää ja erityisesti poliisiväkivaltaa mustia kohtaan. Liikkeen nimeen sisältyy viesti mustien elämien arvostamisesta. Tällöin elämän vähentäminen viittaisi Yhdysvaltain järjestelmän arvostuksen puutteeseen mustien elämiä ja henkiä kohtaan.

Tämän jälkeen kuullaan kappale Peekaboo, jonka loppupuolella Lamar vihjailee megahittinsä Not Like Usin soittamisella, mutta jättää tämän myöhemmäksi. Hän soittaa seuraavaksi Lutherin ja All the Starsin SZA:n kanssa ja vastaanottaa Uncle Samin kehut.

Lamar varmistaa, että esityksen poliittinen viesti ei jää katsojalta epäselväksi. Tämän hän tekee juuri ennen kuin soittaa suurimman hittinsä, Not Like Us.

Not Like Us on Kendrick Lamarin tyrmäysisku Kanadalaisen räppärin Draken kanssa pitkään jatkuneessa biiffissä. Not Like Us voitti Grammyn kaikissa viidessä kategoriassa, joissa se oli ehdolla. Kappaleella on spotifyssa yli miljardi kuuntelukertaa, ja sitä on pidetty monella tapaa merkittävänä kulttuurin tuotoksena. Ennen superbowlia esitettiin kappaleen menestyksestä huolimatta epäilyjä siitä, mahtaako Lamar soittaa räjähdysmäistä suosiota saavuttanutta kappalettaan, sillä kyse on disstrackista. Kappaleessa Drake mainitaan nimeltä ja Lamar väittää Draken olevan pedofiili, joka on viehättynyt alaikäisistä tytöistä. Super Bowl on Yhdysvalloissa vuosittain katsotuin TV-ohjelma, eikä näin kiistanalaista kappaletta olisi sopivaa esittää tällä lavalla.

Jacksonin Uncle Sam on juuri päässyt kehumasta SZA:n kanssa yhteistyössä tehtyä osiota esityksestä ja kehottaa Lamaria jatkamaan samaan malliin. Hän on sanomassa “Don’t mess this up”, kun Not Like Usin tunnistettava intro alkaa soida taustalla keskeyttäen lauseen ja Uncle Sam poistuu tyrmistyneenä kameran edestä.

Lamar seisoo neljän valkoisiin pukeutuneen taustatanssijan kanssa ja käy dialogia, joka alleviivaa Lamarin koko esityksen läpäisevää poliittista viestiä. Dialogi etenee näin:

Oh no
It’s a cultural divide Imma get it on the floor
You really about to do it?
40 acres and a mule, this is bigger than the music
You really about to do it?
Yeah, they tried to rig the game but you can’t fake influence.

Kulttuurinen jako saattaa viitata Draken ja Lamarin väliseen biiffiin, sillä taustalla soi Not Like Usin alkusoinnut. En pidä tätä kovin vakuuttavana tulkintana, ellei Draken ja Lamarin kiistaa pidä symbolina laajemmalle kulttuuriselle jakautumiselle esimerkiksi heidän erilaisten rap-tyyliiensä kautta. Tulkitsen tämän ennemmin niin, että Lamar nostaa Yhdysvalloissa yhä enemmän syvenevän kulttuurisen ja poliittisen kahtiajaon tapetille siitä huolimatta, että se ei ole sopivaa. Samalla tavalla kuin Not Like Usin soittaminen ei ole sopivaa ja maltillista, poliittiset kannanotot viihdetapahtumassa eivät välttämättä ole sopivia ja maltillisia – siis ainakaan Uncle Samin, eli Yhdysvaltain valtaapitävien instituutioiden tai kulttuurin, mielestä.

40 eekkeriä ja muuli viittaa epäonnistuneisiin reparaatioihin, joita Yhdysvalloissa luvattiin orjuudesta vapautuneille mustille korvauksena sorrosta. Lamar viittaa nyt suoraan mustien orjuuttamiseen sekä siihen, ettei korvauspolitiikka ollut onnistunutta, jos sortoa edes on mahdollista korvata. Hän toteaa tässä olevan kyse jostain isommasta kuin musiikista. Vedän tästä johtopäätöksen, että Lamar osoittaa että hänen esityksessään ja rap-kulttuurissa, tai kulttuurissa ja taiteessa yleensä, on kyse jostakin viihdyttävää musiikkia suuremmasta. Vastausta siihen, mitä tämä jokin suurempi on Lamar on käsitellyt pitkin esitystä. Tämän kohdan tarkoituksena on sanallistaa esityksen läpipoliittinen sävy.

Lamar toteaa lisäksi, että peliä on manipuloitu tai yritetty manipuloida, mutta vaikutusvaltaa ei voi teeskennellä. Pelin manipulaatioon palaan analyysin lopussa.

Tämän jälkeen hän soittaa Not Like Usin. Hän ei laula ääneen kohtia, jotka eivät sovi amerikkalaiseen televisioon huippukatseluaikaan, vaan jättää laulamatta mm. kirosanat, n-sanan, sekä sanat bitch, ja pedophile. Mutta hän varmistaa, että esitys ei jää pannukakuksi, vaan kutsuu Drakea nimeltä, vaikka tätä on ennakkoon epäilty. Lamar katsoo suoraan kameraan ja väläyttää hymyn, jota voi kuvailla ainoastaan pirulliseksi, ennen kuin lausuu: “Say Drake, I hear you like ‘em young”. Kyseinen pätkä esitystä on niin hätkähdyttävä, niin harkittu ja niin huvittava, että siitä tuli välittömästi viraali pätkä, jota jaetaan kilvan jokaisessa sosiaalisessa mediassa. Yleisö laulaa kappaleen mukana, hurraa, ja jopa mixatun TV-lähetyksen läpi kuuluu kuinka yleisö mylvii täyttä kurkkua kappaleen nokkelan puujalkavitsin: ”Tryin to strike a chord and it’s probably A-minorrrrrrrr”.

Not Like Usin aikana nähdään myös yllättävä vierailija. Serena Williams tanssii crip-walk tanssiliikettä muutaman sekunnin ajan lähetyksessä.  Crip-walk on tanssiliike, joka on kehittynyt Etelä-Kalifornian Crip-jengien parissa 70-luvulla. Williams on yksi kaikkien aikojen parhaista tenniksen pelaajista. Hän tanssi samaa tanssia reilut kymmenen vuotta sitten Wimbledonin tennisturnauksessa keräten osakseen valtavan kritiikkivyöryn. Williamsin esiintyminen on muistutus esitystä läpileikkaavasta teemasta, jonka teesi on, että mustat ovat aina liikaa, ja heidän tulisi Uncle Samin, eli amerikkalaisen yhteiskunnan, mukaan käyttäytyä sopivammin, olla vähemmän. Tämä pätee riippumatta siitä mitä he tekevät ja miten menestyneitä he ovat. Williams on kotoisin samasta kaupungista Lamarin kanssa ja hän on aiemmin tapaillut Draken kanssa.

Esityksen lopuksi katsojien valorannekkeet syttyvät muodostaen tekstin “Game Over”, samalla kun Lamar laulaa TV Off kappaletta ja komentaa sulkemaan television. Alussa nähdyt PlayStation-ohjaimen nappulat ovat pimentyneet. Tämä on esityksen kulminaatiopiste. Peli on ohi, sulje televisio. Lamar ei aio enää osallistua tähän peliin. Helpoin tulkinta tästä on ajatella että game over viittaa Drakeen ja siihen, että Lamar on käytännössä yksimielisesti julistettu Draken kanssa käydyn taistelun voittajaksi. Tulkinta on kuitenkin järkevämpää ulottaa koskemaan poliittista viestiä, sillä se on esityksen pääasiallinen teema, jota Drake-viittaukset ainoastaan maustavat.

Peli, jonka säännöt ovat tiettyjen hallitsevien ryhmien sanelemat, ei ole muiden voitettavissa. Menestys järjestelmässä, jonka läpäisee epäreiluus, ei ole yksille koskaan yhtä saavutettavaa kuin toisille. Peliä on yritetty manipuloida, kuten Lamar aiemmin esityksessä lausuu, mutta vaikutusvaltaa ei voi teeskennellä. On lakattava osallistumasta tähän peliin. On lakattava olemasta passiivinen viihteenkuluttaja ja ylläpitämästä olemassaolevia valtarakenteita. Vallankumous tarkoittaa järjestelmän uudistamista, kumoamista. Tulipaloa ei sammuteta talon sisältä käsin, eikä kotisohvalla istuen ja passiivisesti viihtyen. Valta on katsojalla, valta on massoilla, sulje televisio, poistu pelistä. Game over.

Lue lisää

Perehdyin Lamarin esityksen nyansseihin mm. näiden videoiden, tekstien tai podcastien kautta:

Kiitokset kuuluvat myös yksittäisille sosiaalisen median käyttäjille, joiden kommentit tai julkaisut ohjasivat minua analyysissa tiettyyn suuntaan. En hoksannut ottaa tällaisia yksittäisiä ajatusten lähteitä talteen, enkä pääse niihin enää käsiksi, sillä Lamarin esitystä käsittelevän somesisällön volyymi on suuri.

Lisäksi tiedonhankinnassa Wikipedia ja satunnaiset ensimmäiset googletulokset olivat paljon käytössä, haha.