Olin viikonloppuna Ismo Alangon keikalla ja ihastelin, miten kiehtovalla tavalla suomen kieltä voi käyttää. Miten nerokkaalla tavalla hän jäsentää kokemuksia, tunteita ja ympäristöä nimenomaan kielen kautta. Tulin kotiin, luin muutaman Eeva Kilven runon ja mietin, mihin minun kielitaitoni on hävinnyt? Kirjoitin ennen joka päivä jotain. Runoja, biisejä, fanifiktiota, romaanin alkuja ja päiväkirjaa. En ole käyttänyt suomea ollenkaan riittävästi pitkään aikaan. Helvetti!
Olen parhaimmillani, kun olen suomen kielen kanssa tekemisissä. Silloin kun luen suomalaista kaunokirjallisuutta, käyn teatterissa tai kuuntelen musiikkia huomaan ajattelevani, olevani kriittinen itseäni ja muita kohtaan, nokkela tai joskus hauska. Yhtäkkiä tuntuu, että olen taantunut joka alueella. En jaksa lukea, en tiedä miten argumentoida, ujostelen, teksti ei taivu enää tahtomallani tavalla. Hädin tuskin tiedän kuka olen ja mistä pidän, kun en ole tehnyt listaa aiheesta pitkään aikaan. Kieli on kaiken ydin.
Kielitaito onneksi korjaantuu harjoittelemalla. Se vaatii vain kielen kanssa tekemisissä olemista, lukemista, kuuntelemista ja kirjoittamista. Mutta kielitaidon merkitys on alkanut hälventymään. Kieli on ajattelun ja kommunikoinnin väline. Oma ajatteluni ja kyky laadukkaaseen kommunikaatioon on talviunilla horrostamassa, ollut jo ties kuinka pitkään.
Oma ajattelu on väistynyt sivuun kivojen ja raivostuttavien somevideoiden tieltä. Naureskelen söpöille koiravideoille, tuohdun ragebait-sisällöntuottajille ja tykkään, kun joku sanoo jotain tosi nasevaa jollekin joka oli sanonut jotain tyhmää. Unohdan jokaisen videon kun menen seuraavaan. Taannun, mutta vapaaehtoisesti ja iloisesti. Opiskelen kuitenkin päivät, ei minun tarvitse iltoja käyttää mihinkään rakentavaan. Aivot tarvitsevat lepoa, ja mikä lepuuttaisi niitä enemmän, kuin 15 cm päässä kasvoista pidettävä kirkas valo joka syytää vajaan kymmenen sekunnin välein uutta informaatiota loputtomasti ja loputtomasti? Välillä huomaan että keskustelen viittaamalla somessa näkemiini videoihin: “Näitkö kun joku jossain sanoi tai oli sanomatta, teki tai oli tekemättä jotain, ja se oli tyhmää tai siistiä tai hassua?” Tekisi mieli lyödä itseä paistinpannulla päähän ja huutaa että OLE MIELENKIINTOISEMPI!
Oikeasti kirjoittaminen on nykyään vaikeaa (ja blogin perustaminen vaikeampaa) juuri siksi. En usko omien ajatusten olevan mielenkiintoisia tai tärkeitä.
Minun piti palauttaa koulutyö kurssin avoimelle foorumille, jossa tehtävänä oli ottaa kantaa hypoteettiseen Heinzin dilemmaa muistuttavaan tilanteeseen. Kirjoitin vastaukseen ensin, että miten tilanteeseen voisi soveltaa Lockea ennen kun tajusin, että nyt kysyttiin mitä mieltä minä olen. Opettaja oli erikseen alleviivannut kohdan, jossa pyydettiin unohtamaan Locket ja Hobbesit. Mitä mieltä sinä olet? Minulla oli kyllä kanta siitä, miten lääkkeet ja tutkimustyö tulisi rahoittaa, mutta jouduin pysähtymään ja miettimään, haluanko jakaa näitä mielipiteitä tai ajatuksia kenellekään. Kyseenalaistin koko tehtävän nojaten siihen, että en tahdo muiden kurssilaisten saavan tietää mitä ajattelen. Eihän se heille kuulu.
Onko kyse tässä ja laajemmin sittenkin siitä, että arvostan omia ajatuksiani, eikä päinvastoin? Pidän kortit salassa, koska niillä on arvoa.
Mutta mitä arvoa edes on mielipiteillä, jotka joku toinen on joskus sanoittanut paremmin ja jotka ovat parhaimmillaankin naiiveja tai teennäisiä? Kielitaitoni on taantunut ja ajatukset kohtalaisia. Pään sisäinen kriitikko huutaa, että vain hyvät, tuoreet ja raikkaat mielipiteet kelpaavat, edellyttäen, että ne on ilmaistu terävästi ja nokkelasti. Mutta ääni on olemassa vain pään sisällä. Maailma on täynnä diktaattoreita tai sellaiseksi haluavia, typeriä, itsekritiikkiin kykenemättömiä poliitikkoja, yritysjohtajia ja julkkiksia. Ilmastonmuutos etenee, vähemmistöt eivät päätä omista asioistaan ja sananvapauden nimissä liehitellään autoritaarisuutta ja vähennetään faktantarkistusta. Tässä kontekstissa itselle asetettamani vaatimustaso on absurdin korkea.
Rajat, jotka olen asettanut sille, mikä kuuluu toisille, ulottuvat jossain määrin julkisista koulun foorumeista myös yksittäisiin ihmissuhteisiin. Olin vakavan riidan osapuolena jonkin aikaa sitten, mutta riitakumppanini tuskin tietää tästä. Purkaessamme välillämme puhjennutta konfliktia, keskustelin vähäeleisesti ja vältellen. Lainailin lauseita TV-ohjelmista ja kirjoista, siteerasin vaivihkaa Taylor Swiftiä, enkä oikeasti sanonut juuri mitään. Ajattelin, että konfliktin pitkittäminen on typerää, eikä minua loukanneen ihmisen tarvitse tietää minusta mitään. Ei edes sitä, miten minä puhun, hän sai kuunnella pelkkiä opeteltuja fraaseja toisensa perään. Toisaalta halusin säilyttää kasvoni, ja välttää verbaalisen koston tuomaa väliaikaista tyydytystä. Nielin monta nasevaa ja suorastaan törkeää kommenttia, jotta en olisi ilkeä, ja jotta en joutuisi katumaan toisen polkemista maanrakoon.
Riidan jälkeen turhauduin omaan käytökseeni. Olin nähnyt vaihtoehdot toimia konfliktissa täysin mustavalkoisesti. Vaihtoehto 1: välttele, älä paljasta mitä ajattelet, shh. Vaihtoehto 2: ole ilkeä, törkeä ja häpeämätön kusipää. Oman näkökulman sanoittaminen olisi ollut mahdollista myös ilman törkeyksiä. Skaala, jonka yhdessä päässä on täysi hiljaisuus tai fraasien käyttäminen, ja toisessa mielipiteiden asiallinen esittäminen, on laaja. Vaikeidenkaan tilanteiden kommunikaatio ei ole binääristä. Oikeat ihmiset voivat olla muutakin kuin harmaita, kenkiin tuijottelevia, jargonilla puhuvia välttelijöitä (vaihtoehto 1), tai kommenttipalstoilla tappouhkauksia huutavia trolleja (vaihtoehto 2). Ne ovat kuitenkin inhimillisyyttä vaativia, siis kenties vaikeampia vaihtoehtoja.
Sosiaalisen median aikana meille on kasvanut terävät kulmahampaat, joilla repiä kuka tahansa kappaleiksi sillä sekunnilla, kun tämä osoittaa inhimillistä heikkoutta tai mikä pahinta, ajattelemattomuutta. Somen raatelu ei edellytä välttämättä edes virheitä, ihan vain vajavaisuutta täydellisestä. Maailma, jossa vihalla saa katselukertoja (eli rahaa), jossa tylsyys on katastrofaalista, ja jossa ihmistä ei tarvitse kohdata ihmisenä, vaan satunnaisena karikatyyrina, houkuttelee suuttumaan milloin mistäkin milloin kenellekin. Raivon määrittämässä maailmassa vihapuhe on neutraalia, ja sitä saa osakseen jos kehtaa avata suunsa. Parempi siis olla vain hiljaa.
Kun on tarpeeksi pitkään hiljaa, ei ole enää mitään sanottavaa. Kielitaito taantuu ensin, sen perässä ajattelu.
Vaikka kuinka yritän perustella miksi viisas todella vaikenisi, päädyn joka kerta tulokseen, että sananlasku on typerä. Omia ajatuksia kannattaa sanoittaa ja jakaa, vaikka se on epämiellyttävää ja vaikeaa. Tunnilla viittaaminen, koulutehtäviin avoimesti vastaaminen, riiteleminen ja blogin kirjoittaminen eivät välttämättä ole ihmeellisiä tai mullistavia tekoja, mutta ainakin ne kehittävät kieltä ja ajattelua, omaa ja toisten.
Jos päätän, että puhuminen ja kirjoittaminen kannattaa, seuraa joukko uusia ongelmia. Entä jos mielipiteeni ovat huonoja? Entä jos ne ovat asiattomia? Entä jos ne liittyvät aiheisiin, jotka eivät kuulu minulle? Entä jos ne nojaavat tietoon joka on vanhentunut? Entä jos joku minua viisaampi haastaa näkemykseni? Entä jos joudun reflektoimaan, punnitsemaan eri näkökulmia ja muuttamaan mieltäni? Jos avaa suunsa, altistaa itsensä kritiikille. Kritiikki on kuitenkin 25-vuotiaiden naisten yksi yleisimpiä kuolinsyitä ja siinä mielessä puhuminen ja avoimuus voi olla hengenvaarallista.
Olen omaksunut sananlaskun “viisas vaikenee” niin hyvin, että vaikenen enkä viisastu. Se saa nyt riittää.
Aallonharjalla 