Lämpötila kipuaa jo kolmenkymmeneenviiteen. Aurinko polttaa ihoa ja asfalttia. Autojen katku voimistuu kuumuudesta moninkertaiseksi. Nojaan taaksepäin tuolin metallista selkänojaa vasten ja kerään hiukset ponnarille, jotta kevyt tuulenvire, jos sellainen sattuisi puhaltamaan, pääsisi niskaan. On heinäkuu, en ole varma mikä viikonpäivä.
”Me häpeämme historiaamme”, saksalainen poika sanoo kaivaessaan tupakka-askia farkkujen taskusta.
Nostan hikoilevan tuopin huulilleni ja kysyn: ”Mitä tarkoitat?” Hän kallistaa päätään, asettaa tupakan suuhunsa ja tarjoaa avointa askia minulle. Painan toisen kyynärpään pöytää vasten ja ojennun ottamaan yhden.
”Tarkoitan, että natsismi nousi ihan tavallisten saksalaisten avittaessa tai seuratessa vierestä, se oli kamalaa ja sitä sietääkin hävetä”, poika sanoo kurkottaessaan sytyttämään tupakan huulieni välissä ennen kuin sytyttää omansa. Hänellä on vaalea kihara tukka, jota hän pörröttää vapaalla kädellään pitääkseen sen kurittoman näköisenä. Hänen jalkansa lepäävät nilkat ristittynä rinkkani päällä, joka on pöydän alla odottamassa, että nostan sen taas selkääni ja nousen seuraavaan junaan.
”Et sinä ollut siellä”, sanon hänelle hymyillen.
”En! Mutta sehän on tämän koko jutun ydin. Me kansana, kollektiivina, häpeämme, ja se on hienoa. Pitää osata hävetä. Ei siinä mitään pahaa ole.”
Kallistan päätäni ja puhallan savukiehkuran ilmaan. Seuraan sitä katseellani ennen kuin totean: ”Häpeä on kamalaa.”
Poika, jolla on perinteinen saksalainen nimi, sellainen kuin Friedrich tai Wilhelm tai Maximillian, naurahtaa ja jatkaa: ”Niin on. Se tuntuu hirvittävältä, niin kauhealta, että sitä tahtoo vältellä niin paljon kuin mahdollista. Siksihän se tunteena taitaa olla olemassa. Suojaamassa meitä sellaiselta käytökseltä, jota toiset kavahtavat, jotta pitäytyisimme sosiaalisten hyväksyttävien normien ja hyvän käytöksen rajoissa. Mutta ei siinä mitään pahaa ole. Siitä voi jopa olla ylpeä, että osaa hävetä.”
Kello on vähän yli 12, päivä on pian kuumimmillaan. Olut nousee päähän. Berliinin ylivoimaisilla helteillä se tuntuu liittolaiselta, vaikkei siitä janojuomaksi olekaan. Tilaamme toiset.
”Niin. Kai demokratiaan kuuluu myös vastuu siitä mitä asioita ajoi ja keitä äänesti. Vastuu pitää kantaa tekojen tai tekemättömyyden seurauksista, myös välillisesti. Ja samalla tavalla historiallisesti on kannettava kansana vastuuta. Ainakin ulkopuolelta vaikuttaa siltä, että Saksassa teette hyvää työtä tämän kanssa”, jatkan kun olemme saaneet uudet tuopit eteemme.
Friedrich tai Wilhelm tai Maximillian innostuu ja hänen silmiinsä syttyy valo. ”Juuri niin! Mieti kaikkia kansanmurhia, kaikkea imperialismia ja orjuutta. Vaikka nykybelgialaiset tai -eurooppalaiset tai -amerikkalaiset eivät välttämättä olleet itse tekemässä hirmutekoja, he edelleen kantavat varastettua vaurautta, eivätkä pyri korvaamaan tätä. Häpeä ohjaisi luopumaan varkauksista ja tekemään työtä asioiden parantamiseksi. Häpeä on se, millä kansat voivat päästä hirmuteoistaan eteenpäin. Minkä avulla voi pyytää anteeksi. Häpeä pitää saksalaiset varpaillaan äärioikeistolaisuuden hiipiessä takaisin.”
”Hiipiikö äärioikeisto takaisin?” kysyn, vaikka tiedän jo vastauksen.
”Aina.”
Katselemme kadun liikennettä hetken hiljaisuuden vallitessa. ”Sanotko siis, että häpeä on kansalaisyhteiskunnalle voimavara? Vaikka se on niin sielua syövä tunne että välillä lamauttaa?”
”Niin, lamautuminen. Häpeä lamauttaa ja se-” hänen lauseensa katkeaa kesken, kun naapuripöytään istuutuu seurue, jolla on koira. Säälin helteellä terassille kävelytettyä matalaa koiraa, joka aistii että pidän hänestä ja alkaa välittömästi heiluttaa häntää. Tumppaan tupakan ja pyydän lupaa rapsuttaa.
”Lamautuminen”, poika jatkaa, ”jos häpeä lamauttaa, silloin sille antaa periksi. Ja silloin on vaarana käydä niin, että alkaa vältellä häpeää, ei sitä mikä häpeää aiheuttaa.”
”Eli niin, että alkaisin huudella slurreja tai käyttäytyä huonosti, äänestää natseja tai mikä ikinä niiden verrokkiryhmä nykyään on, ja väittäisin, että niin saa tehdä… Silloin välttelisin häpeää, en sitä käytöstä, jota olisi syytäkin hävetä?”
Poika nyökkää painokkaasti: ”Genau.”
Friedrich, Maximillian tai Wilhelm saattaa minut rautatieasemalle. Ostan aseman kioskista banaanin, suklaalevyn ja kokista matkaevääksi. Istun laiturille ja kaivan interrail-kortin rinkasta. Kirjoitan ruudukkoon BERLIN – KÖLN. Emme vaihda yhteystietoja. Hän jää muistoihini vain kiharatukkaiseksi pojaksi, jonka kanssa juttelin natsismista satunnaisella terassilla kuumana kesäpäivänä Berliinissä ja jonka nimen unohdan muutamassa vuodessa, mutta jonka kanssa käyty keskustelu muuttaa ajatteluani vuosiksi eteenpäin.
Kun äärioikeisto hiipii jälleen valtavirtaan, muistan Maximillianin tai Friedrichin tai Wilhelmin innostuneen katseen ja hänen ajatuksena siitä, että häpeäminen on paitsi tunne, myös taito. Pitää osata hävetä, ja siitä voi olla jopa ylpeä, että osaa. Häpeää ei tarvitse hävetä. Kun sananvapauden nimissä käytetään yhä rumempaa kieltä, muistan berliiniläisen terassin, jolla natsismia häpeävä nuori saksalaismies jakoi ajatuksen siitä, että häpeilemättömyys se vasta typerää on. Piittaamatonta ja vaarallista.
Kun vähemmistöjen oikeuksilla leikitellään, kun kielenkäyttö rumenee ja kovenee, kun natsitervehdyksiä, kirjojen ja historian kieltämistä on alkanut ilmetä tavallisilta ihmisiltä ja eturivin poliitikoilta, huomaan kysyväni:
”Eivätkö nuo osaa edes hävetä?”
Aallonharjalla 