Lumi huojuu kuusten päällä paksuina tykkyinä ja saa maiseman näyttämään Muumilaaksolta. Hiihdän umpihankea eteenpäin. Metsä narahtelee pakkasessa. Harkitsen vilkaisevani karttaa, mutta en vaivaudu nyt. Tiedän olevani pian perillä. Jos jotain osaan, ja jos jossain olen hyvä, se on tämä. Osaan olla metsässä, varsinkin talvella. Talviretkeily tuntuu olevan minulla verissä. Eräily ja etätaidot ovat jotain, mitä minun ei koskaan tarvinnut edes harjoitella — tarvitsi tietysti oikeasti, mutta mikään tässä ei ole koskaan ollut vaikeaa.
Kaikki muu tuntuu olevan. Joudun näkemään vaivaa löytääkseni tajunnanvirrasta merkitykselliset ajatukset. En osaa poimia kirjoista tai artikkeleista olennaisia kohtia ensi lukemalla. Luennoilla joudun jatkuvasti muistuttamaan itseäni keskittymään. Pidän puhelimen laukussa, sillä sosiaalisen median himo kuiskuttelee että jään jostain paitsi, jos keskityn luentoon enkä jatkuvaan päivitysten virtaan. Hermoverkkoni eivät vilise sähkönsinisinä jatkuvasti minun luodessa asioiden välisiä yhteyksiä samalla kun huudahtelen “Ahaa!” tai “Heureka!” En ole koskaan Elle Woodsin tapaan hörähtänyt: “What, like it’s hard?” Minulle se on vaikeaa.
Nostan sukset pystyyn lumihankeen. On ihan helvetin kylmä. Kylmyys tuntuu usein hyvältä. Olen siinä määrin pohjoisen tyttöjä, että en kaipaa melkein koskaan pois pakkasen puremien tieltä, vaan päinvastoin nautin nenän nipistelystä ja viimasta iholla. Inhoan hikoilua, mutta vilunväristykset otan avosylin vastaan. Nyt on kuitenkin jo ylitetty mukavan palelemisen raja. Kaipaan tulta ja lämpöä.
Jos olisin sivistynyt, osaisin kirjoittaa nokkelia, viittauksia viljeleviä ja analyyttisia tekstejä. Tuntisin Raamatun ja Dostojevskin, rinnastaisin vaivattomasti Charlie xcx:n ja keskustapuolueen, löytäisin merkityksiä ja kauneutta katupölystä, en vain aivastuksia. Sivistynyt minä katsoisi elokuvia – suurenmoisia klassikoita tai uusia ja kokeellisia. Nauttisin vanhoista italialaisista filmeistä siinä missä Hepburneista. En katsoisi samoja sarjoja uudelleen ja uudelleen, vaan seikkailisin scifin tai historian tai minulle vieraan kulttuurin pienen budjetin indie-leffan kanssa viikottain.
Kädet ovat jo niin kohmeessa, että en tahdo tarttua kirveen varteen ja ryhtyä pilkkomaan polttopuuta. Revin koivuklapin kyljestä tuohta ja arvioin, olisiko sitä tarpeeksi, että se riittäisi sytyttämään paksut ja jäiset halot ilman niiden pilkkomista.
Sellaisessa rinnakkaistodellisuudessa, jota en osaa määritellä, koska en jatkanut fysiikan parissa lukion jälkeen, olen suuri ajattelija, esseisti ja kirjailija. Siellä minä vain kirjoitan, ja kirjoitan niin terävästi, että joku kustannustoimittaja sitten aikanaan löytää tekstit, painaa ne kansien väliin ja vie kirjastoon. Kolmenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua nuori tyttö kysyy lukusuositusta ja kirjastossa työskentelevä vanhahko nainen, jolla on helmipunottu nauha kiinni silmälasien sangoissa hymyilee tietävästi ja saattaa hänet hyllylle 82C. Sen päädyssä lukee ”esseet”, tai ”filosofia” tai ”feminismi”. A-kirjaimen kohdalla on minun kirjojani. Helsingin Sanomat arvosteli ne ensin käsittämättömäksi kaaokseksi ja vaikeasti hahmotettavaksi kokonaisuudeksi, josta puuttuu ydin, särmä ja sanoma. Mutta tekstien mittava suosio sai lehden kriitikot alistumaan ja myöntämään, että kyllähän tässä puhuu sukupolvensa ääni. Olen radikaali, räjäyttävä ja monimutkainen. Kirjojani on käännetty 67 kielelle. Ne haastavat lukijaa, mutta ovat silti huomattavan saavutettavia. Kierrän puhumassa ajatuksistani eri tapahtumissa, tapaan Obaman Obamat ja voitan Nobelin.
Kasaan polttopuut ja asetan muutaman tuohen niiden väliin. Jaa a, siinä ja siinä riittääkö tämä määrä tuohta näihin puihin. Mutta en malta ryhtyä puiden tekoon, joten sytytän ensimmäisen tuohen ja asettelen sen halkojen lomaan. Katselen kun se palaa kirkkaalla liekillä ja nuolee ahnaasti puiden jäisiä syitä.
Toisessa rinnakkaistodellisuudessa puhun sujuvasti ruotsia ja espanjaa. Toisaalta saksa, kiina ja arabia tarjoaisivat laajemman kielipohjan, joten niitä myös. Mutta täällä, tässä maailmassa, en osaa. Olen melkein katkera sille Miinalle, joka oli joskus ruotsissa jopa ihan hyvä mutta antoi kielen sittemmin unohtua. Samoin se Miina, joka opiskeli espanjaa puolitoista vuotta, olisi voinut jatkaa sillä tiellä pidempään.
Puu savuaa, hiiltyy hiukan, mutta ei jaksa syttyä. Viimeiset tuohet käpristyvät kerälle ja niissä hohtaa enää muutama yksittäinen kipinä. Hitto. Tartun kirveen varteen ja lyön muutaman halon pieneksi. Veri lähtee heti liikkeelle, eikä minulla ole enää kylmä. Poimin maasta yhden halon, jossa on siisti, terävä kulma ja veistän kiehisiä. Tästä en ole koskaan pitänyt. Pitkään syytin puukkoa ja sen liian tylsää terää, mutta vuosien mittaan tämäkin vaihe on alkanut luonnistumaan. Pakko on opettanut. Valitsen silti toiset sytykkeet aina kun se on vaihtoehto. Mutta nyt, taas, kun käytin jo kaikki tuohet, ei auta kuin veistellä.
Kaksi vuotta sitten päätin kandiksi valmistumisen jälkeen vaihtaa alaa oikeustieteelliseen. Vajaa vuosi sitten tulostin yliopiston kirjastolla pääsykoemateriaalit ja istuin värikkäiden post-it -lappujen kanssa tekemään lukusuunnitelmaa. Kirjasin itselleni kuukauden urakkaa varten motivaatiolauseen, jonka teippasin läppärin reunaan: “Ei auta.”
Tulella kestää hetken löytää kiehisistä puiden rosoisiin reunoihin, joihin tarttua. Savu kutittelee nenää. Liekit humauttavat lämpöaallon kasvoille. Riisun rukkaset ja ojennan sormeni kohti nuotiota. Niitä ei enää palele, mutta kuuma hehku tuntuu miellyttävältä. Nostan kahvipannun tulen ylle kiehumaan.
Motivaatiolause oli oudon validoiva ja toimiva. En jaksa lukea enää – ei auta. En ymmärrä tätä – ei auta. Väsyttää – ei auta. Se otti vastaan lukemiseen liittyvän turhautumisen ja haasteet, mutta kuittasi ne samalla pois turhina. Varmasti väsyttää, mutta sillä ei ole nyt merkitystä, ei auta, jatketaan. Lauseessa oli sama tunnelma kuin Niilo22:n täydellisen yksinkertaisessa tsemppilausessa: “jos ei jaksa, niin koittakaa vain jaksaa”. Käytän tätä edelleen retkeillessä paljon. Eikö huvita kantaa tavaroita, hiihtää, keittää vettä tai pystyttää telttaa? Ei auta.
Kahvipannusta kuuluu poreilun ääni ja nostan sen varovasti pois. Kopautan pannun pohjaa puuta vasten ja kaadan sitä kuppiin, jonka kyljessä on muumeja. Sain sen 10-vuotiaana joululahjaksi. En pitänyt siitä kauheasti, koska kylmä emali jäätyi joskus alahuuleen kiinni. Mutta lämpimien juomien kanssa sitä ongelmaa ei ole ollut. Lisään kahvin sekaan jaloviinaa pienestä pullosta.
Kävin kitaratunneilla lapsena – itse asiassa samoihin aikoihin kun sain muumimukini – vuoden ajan ennen kuin lopetin. Olin kuulemma ihan hyvä. Osaan edelleen perussoinnut ja I Will Stayn näppäilyintron, mutta siihen musisointini jää. Kyllästyin soittotunteihin, vaikka potentiaalia jatkaa olisi ollut. Voisin olla nyt hyvä kitaristi, jos olisin valinnut toisin. Jos olisin reipas ja nopea, juoksisin maratoneja. Jos minulla vain olisi riittävän hyvä kamera ja visuaalista silmää, olisin varmasti taitava valokuvaaja. Jos olisin ollut luonnontieteissä parempi, voisin olla jo astronautti.
Kahvi on hyvää. Tai en tiedä onko oikeasti. Se on ainakin olevinaan hyvää siksi, että se on vahvaa ja lämmintä. Siitä maistuu läpi savu ja noki – ja se jallu. Kahvinporot ovat pääasiassa pannun pohjalla, mutta niitä on silti eksynyt kuppiin. Irvistelen, mutta osittain vain muodon vuoksi.
Ystäväni on pianisti, joka ei lopettanut soittoharrastusta lapsena. Hän on taitava kuin mikä. Häntä vaivasi vuosia se, miten häntä kehutaan lahjakkaaksi ja synnynnäiseksi pianovirtuoosiksi. Sellaiset kehut vähättelivät sitä työmäärää ja harjoitteluun käytettyjä tunteja. Hän on myös lahjakas, mutta se riiti vain hetken. Lahjakkuuden saavuttaessa täyden potentiaalinsa, jäljelle kilpailemaan paikasta auringossa jäävät ne, jotka ovat sinnikkäitä, uutteria ja haluavat tosissaan.
Juon kahvin melkein loppuun ja kaadan pohjalta viimeiset tipat hankeen. Katselen kuinka hiipuva hiillos valaisee noen jälkiä lumessa. Toivoisin että taivas olisi auki ja näkisin tähtiä, mutta paksu pilvipeite ei päästä mitään lävitseen. No, ensi kerralla sitten.
Lahjakkaiden valtakunnassa on varmaan iloinen ja elitistinen tunnelma kaikesta siitä, mitä on saavutettu ilman ensimmäistäkään itse ristiin pantua tikkua. Jossain piano ja kitara raikaavat musiikkia, jonka harjoitteluun ei ole käytetty minuuttiakaan ja joillekin opiskelu on egoa hivelevää, eikä jatkuvaa erehdysten kautta oppimista. Jossain lämmitellään nuotiolla, jonka joku muu sytytti ja jota varten joku muu teki puutyöt. Haluaisin silti ajatella, että sinnikkyys on tärkeämpää, että merkitys on juuri työmäärässä ja lukuisissa erehdyksissä, ei lopputuloksissa. Sillä kun hakkaa omat halkonsa, ne lämmittävät kahdesti.
Aallonharjalla 