Category: Yhteiskunta

Ilmastonmuutos, Yhteiskunta

Ilmastokriisi on mahdollisuus

Miina Aaltonen

Osallistuin muutama vuosi sitten Oras Tynkkysen ilmastonmuutoksen johtaminen -webinaariin. Tynkkynen on Vihreiden kansanedustaja, webinaarin aikaan hän toimi Sitran vanhempana neuvonantajana. Tynkkysen puheenvuoron teemana oli “Sinustako ilmastojohtaja?” Runsaan tunnin kestäneen webinaarin aikana käsiteltiin se, mitä ilmastonmuutos tämän hetkisellä vauhdilla edetessään merkitsisi ihmisille tai muulle elämälle maapallolla, se miten ilmastonmuutokseen voi vaikuttaa ja ennen kaikkea: miten hienoa on voida vaikuttaa siihen.

Ilmastokriisi on mahdoton ratkaista. Toimet, joita vaaditaan ovat tiedossa, mutta riittävän laaja poliittinen tahto niiden edistämiseksi puuttuu. Fossiilisten polttoaineiden käytön ja lihatuotannon nykyisissä mittakaavoissaan on loputtava. Hiilinieluja pitäisi suojella, ja ylikulutusta hillitä. Kaikki nämä pitäisi toteuttaa nyt, aivan liian nopealla aikataululla. Ilmastokriisi on ihmiskunnan historian isoin haaste.

Mahdoton haaste, joka on kerta kaikkiaan pakko ratkaista, on inhottava, surullinen ja ahdistava tilanne. Webinaarissa tarjottiin tähän kuitenkin ilmastojohtamisen kannalta miellyttävämpi näkökulma. Sellainen, jota on kevyempi kantaa. Mahdoton tarkoittaa tällä kertaa haastetta, joka kehittää ihmiskuntaa enemmän kuin mikään keksintö on koskaan kehittänyt. Ja se jos mikä on kiehtovaa. Jos tässä onnistutaan, ihmiskunnan historiaan tulee jäämään kuulentoja, kännykkäkameraa tai pyörän keksimistä merkittävämpi tapahtumasarja.

Ilmastokriisin ratkaiseminen on edellämainittuja keksintöjä hienompi myös siksi, että tällä kertaa jokainen, iästä, sukupuolesta ja osaamisesta riippumatta saa olla mukana. Osa on jo, osa vielä odottelee, muutamat himmailevat tahtia. Mutta kun kaikkien kaikki tarvitaan, ei sellaisen junan kannata antaa mennä ohi. Jos luottaa, että joku muu tekee ratkaisut, silloin antaa jollekin muulle myös kaikki ne lukuisat tilaisuudet oppia uutta, kehittää, kehittyä ja kokea.

Näitä muita voi olla esimerkiksi Kiina, Yhdysvallat, yritykset, kaverit tai poliitikot. Mutta jos vain Kiina ja Yhdysvallat saavat keksiä uusia tapoja tuottaa energiaa ja resursseja niin vain he saavat kaikki ne vahingossa keksityt keksinnöt, joita sivutuotteena syntyy. Kun avaruuden valloitus oli alkumetreillä ja kilpailtiin siitä, kuka pääsee ensiksi kuuhun, opittiin valtavasti avaruudesta, edistettiin rakettitiedettä ja psykologiaa. Psykologian edistäminen liittyi tutkimuksiin siitä, mikä edistää luovuutta, sillä avaruuskilpailu edellytti edistysaskelia paitsi tieteessä, myös yksilöllisemmässä luovuudessa.

Jos vain yritykset tekevät kestävyyttä edistäviä ratkaisuja, silloin vain yritykset saavat vaikuttaa siihen, onko joskus vielä jääkarhuja tai muodostuvatko alavien alueiden väestöt tulevaisuudessa ihmisistä vai kaloista. Jos vain yritykset saavat osallistua, silloin minun merkitykseni laimenee pelkästään kuluttajaksi. Haluan tietysti olla vaikutusvaltainen kuluttaja, mutta olen paljon muutakin. Minulla on potentiaalia, joka jää mittautumatta jos se saa toteutua vain kulutusvalintojen tai palautelaatikoiden kautta ilmaistuina kantoina. 

Jos pelkästään kaverini syövät useammin kasvisruokaa, pyöräilevät autoilun sijasta tai vaikka menevät jotenkin muuten kuin lentämällä lomamatkalle, jään paitsi kaikista heille sattuvista kokemuksista. Jään paitsi uusista resepteistä ja makuelämyksistä. Jään paitsi luonnosta jota pyöräreitin varrella on ja heidän triathlon-ajat paranevat vahingossa arkiliikunnan vuoksi (=häviän kesän mökkikisat). Jään paitsi ei-lentäen tehdyn lomamatkan seikkailuista, joiden määrä varmasti kasvaa kun täytyy keksiä uusi tapa päästä perille.

Jos jättää kaiken poliitikkojen hoidettavaksi, typistää itsensä demokraattisesta kansalaisesta sellaiseksi, joka vain notkuu eikä käytä kaikkea sitä valtaa mikä itsellä on. Poliittinen voi olla kaljan ylitse lähipubissa, arjen valinnoilla tai näkyvällä aktivismilla. Ei ehkä tarvitse lähteä heti miekkareihin, jos se ei ole omaa tyyliä, mutta kun ensimmäistä kertaa lähdin marssimaan jonkun asian puolesta, se oli yllättävän hauskaa ja jopa liikuttavaa. Yksi suosikkisitaattejani Mika Waltarilta, jonka olen poiminut Sinuhen sivuilta kuuluu: “Silloin ymmärsin, että kansan suurin riemu on saada huutaa yhdessä, eikä ole paljon väliä sillä, minkä vuoksi huudetaan, vaan huutaessaan muiden kanssa jokainen tuntee itsensä väkeväksi ja asian, jonka vuoksi huutaa, ainoaksi oikeaksi asiaksi”. Yhdessä huutaminen on riemukasta ja väkevää.

Se, että menee aidan korkeimmasta kohdasta pakottaa keksimään tikapuut tai opettelemaan miten parkourata. Vaihtoehto on katsella sivusta kun muut kiipeilevät tai keksivät ihmispyramideja ja trampoliineja. Ilmastoahdistuksen voi korvata ilmastoinnostuksella. Kun on pakottava tilaisuus valjastaa kollektiivinen luovuus, into, tiedot ja taidot historiallisen muutoksen käyttöön, siitä on syytä ottaa ilo irti. Käsillä on tilaisuus ottaa ihan erityisen valtava askel ihmiselle ja vielä valtavampi harppaus ihmiskunnalle. 

Kirjat, Yhteiskunta

Nälkäpeli on utopia

Miina Aaltonen

Tekstissä on juonipaljastuksia alkuperäisestä Nälkäpeli-trilogiasta. Keskustelen myös Elonkorjuun sarastuksesta, mutta sen suhteen pysyn pintatasolla.

Suzanne Collins julkaisi viime viikolla viidennen osan dystopiakirjasarja-Nälkäpeliin. Elonkorjuun sarastus sijoittuu alkuperäistä trilogiaa 24 vuotta aiempiin tapahtumiin.

Ensimmäinen Nälkäpeli-kirja julkaistiin vuonna 2008 ja se oli välittömästi menestys. Nälkäpeli on edelleen yksi koukuttavimpia kirjoja, mitä olen lukenut. Se on nuortenkirjaksi poikkeuksellisen realistinen. Tällä tarkoitan sitä, että traumatisoituneet nuoret käyttäytyvät sen mukaisesti ja organisoitua kapinaa ei johda Katniss, vaikka kapinan symboliseksi johtajaksi ja kasvoiksi hän ajautuukin. Monesti nuortenkirjoissa traumatisoivat tapahtumat ohitetaan ikävinä, mutta ei juuri elämänkulkuun myöhemmin vaikuttavana, ja teinit pääsevät paalupaikoille päättämään sotasuunnitelmista. Nälkäpelissä näin ei ole.

Luin Elonkorjuun sarastuksen ja tahdoin jäsentää ajatuksiani siitä. Soitin Maija Välimäelle, maailman älykkäimmälle ja oivaltavimmalle tyypille, jonka harrastuksiin kuuluu kirjallisuus. Tämän tekstin ajatukset ovat tuon puhelinkeskustelun myötä muotoutuneita, joten isot kiitokset hänelle.

Nälkäpeli kuuluu nuortenkirjallisuuden dystopiagenreen. Mutta miksi? Mikä siinä on dystopiaa? Lasten tappaminen? Lasten tappamisen pelillistäminen? Lasten usuttaminen tappamaan toisiaan? Kollektiivinen rankaiseminen kymmenien vuosien takaisista tapahtumista?

Silmitön väkivalta, mitä uutisvirrasta joutuu seuraamaan modernissa maailmassa, on osittain hyvin samanlaista, kuin Collinsin fiktiossa. Uutiskuvasto ja informaatio Gazasta on niin kauheaa, ettei se järkyttävyydessään poikkea juuri Nälkäpelien maailmasta. Ero fiktion ja todellisuuden välillä on ehkä siinä, että Gazan tapahtumia ei ole viihteellistetty siinä määrin kuin Nälkäpeli on. Nälkäpeliä pakotetaan pitämään juhlana, eikä poikkipuolista sanaa kannata oman ja läheisten turvallisuuden vuoksi lausua. Vaikka juhlia ei tarvitse, on sananvapauden rajoittaminen myös heijastuma todellisuuteen.

Kirjasarjassa Panemin maailmassa maailmanjärjestys on sellainen, jossa rikkailla hyvällä alueella on yllin kyllin ja köyhillä toisaalla ei riittävästi. Yhtäällä juhlissa oksennetaan, jotta voi syödä ja juoda lisää, kun toisaalla kuollaan nälkään. Ei dystopiaa taaskaan. Tällaisessa maailmassa elämme jo nyt. 

Nälkäpelissä niiden, jotka ovat lähellä valtaa, vyöhykkeillä 1-4, asiat ovat vähän paremmin.  Heillä on riittävästi ruokaa ja resursseja. Ammattilaisvyöhykkeiden pelaajat jopa kilpailevat paikasta Nälkäpelissä ja voiton tuomasta kunniasta. Tällainen järjestelmä jossa lähimpänä hallitsijaa olevat alistetut yksiköt riemuitsevat siitä että he ovat vähemmän alistettuja kuin toiset, on myös aivan tavallinen. Valtarakenteiden omaksuminen normaaliksi ja niiden aktiivinen ylläpitäminen alistetusta asemasta käsin on niin arkista, että kyllästyttää.

Kirjasarjassa yhteiskunta toteaa lopulta, että nyt riittää. Vyöhykkeiltä noustaan vastustamaan Capitolin valtaa, ja diktaattori Snow syrjäytetään. Katniss ottaa vielä askeleen pitemmälle ja kukistaa myös vaihtoehtoisen totalitarismin surmaamalla Coinin. Katniss näki Coinin vain seuraavana tyrannina, jonka vallan alla sorto ainoastaan vaihtaisi kohdetta, ei loppuisi.

Siksi Nälkäpeli on utopia. Todellisessa maailmassa me jatkamme alistavien rakenteiden ylläpitämistä ja sallimme silmittömän hyväksikäytön ja väkivallan. Israel saa osallistua Euroviisuihin, Suomi, tasa-arvon mallimaa, on EU:n vaarallisimpia maita naisille ja Trumpin hallinto testaa Yhdysvaltain perustuslain ja demokratian rajoja sekä kansan sietokykyä siirtymässä kohti autoritaarisuutta.

Tosielämässä on sävyjä ja monimutkaisuutta tavalla, jota fiktiossa ei. Sitä tahtoisi ajatella, että kun diktaattorit menevät liian pitkälle, kansa vyöryy kaduille ja vaatii muutosta. Mutta yhä vain natsit tekevät natsijuttuja, koulutuksesta leikataan ja kapitalistisen järjestelmän takana seistään, siitä huolimatta että sen ongelmat tunnistetaan. Ehkä kyse on yksilön tarpeesta suojata itseään, ei ketään voi velvoittaa toimimaan tavalla joka uhkaa perhettä tai työpaikkaa. Mutta kun voi. Jonkun perhe kuolee pommituksissa, jonkun maassapysyminen on kiinni siitä suostuuko hän jatkamaan töitä vaikka palkkaa tulee tilille murto-osa laillisesta. Joku valmistaa halvat vaatteet, jotka ovat halpoja siksi ettei valmistuksen eri vaiheissa työstä ole maksettu korvausta. Vaikka on kohtuutonta vaatia yksilöitä ottamaan omaa turvallisuutta uhkaavia riskejä, on yhtälailla kohtuutonta olla ottamatta niitä. Joku maksaa epäreilun järjestelmän hinnan joka tapauksessa. On ilmiselvän epäreilua, että sen maksaa joka kerta joku sellainen, jolla ei ole vaihtoehtoja.

Toisaalta, kyllä ihmiset ovat kaduilla. Katsotaan vaikka Georgiaa, Turkkia tai Serbiaa. Lisäksi joidenkin kyselytutkimusten mukaan Yhdysvalloissa sympatiat Israelia kohtaan ovat heikenneet. Diktatuurit ovat kaatuneet ennenkin, sortavia rakenteita ja lainsäädäntöä on purettu ennenkin ja melko modernikin historia osoittaa demokratisoitumisen mahdollisuuksia käsittämättömän lyhyessä ajassa. 

Toivoisin vain, että kollektiivinen moraalimme tuottaisi tuloksia vähän nopeammin ja vähän pysyvämmin.

Tarinat, Yhteiskunta

Berliini

Miina Aaltonen

Lämpötila kipuaa jo kolmenkymmeneenviiteen. Aurinko polttaa ihoa ja asfalttia. Autojen katku voimistuu kuumuudesta moninkertaiseksi. Nojaan taaksepäin tuolin metallista selkänojaa vasten ja kerään hiukset ponnarille, jotta kevyt tuulenvire, jos sellainen sattuisi puhaltamaan, pääsisi niskaan. On heinäkuu, en ole varma mikä viikonpäivä. 

”Me häpeämme historiaamme”, saksalainen poika sanoo kaivaessaan tupakka-askia farkkujen taskusta. 

Nostan hikoilevan tuopin huulilleni ja kysyn: ”Mitä tarkoitat?” Hän kallistaa päätään, asettaa tupakan suuhunsa ja tarjoaa avointa askia minulle. Painan toisen kyynärpään pöytää vasten ja ojennun ottamaan yhden.

”Tarkoitan, että natsismi nousi ihan tavallisten saksalaisten avittaessa tai seuratessa vierestä, se oli kamalaa ja sitä sietääkin hävetä”, poika sanoo kurkottaessaan sytyttämään tupakan huulieni välissä ennen kuin sytyttää omansa. Hänellä on vaalea kihara tukka, jota hän pörröttää vapaalla kädellään pitääkseen sen kurittoman näköisenä. Hänen jalkansa lepäävät nilkat ristittynä rinkkani päällä, joka on pöydän alla odottamassa, että nostan sen taas selkääni ja nousen seuraavaan junaan. 

”Et sinä ollut siellä”, sanon hänelle hymyillen.

”En! Mutta sehän on tämän koko jutun ydin. Me kansana, kollektiivina, häpeämme, ja se on hienoa. Pitää osata hävetä. Ei siinä mitään pahaa ole.” 

Kallistan päätäni ja puhallan savukiehkuran ilmaan. Seuraan sitä katseellani ennen kuin totean: ”Häpeä on kamalaa.” 

Poika, jolla on perinteinen saksalainen nimi, sellainen kuin Friedrich tai Wilhelm tai Maximillian, naurahtaa ja jatkaa: ”Niin on. Se tuntuu hirvittävältä, niin kauhealta, että sitä tahtoo vältellä niin paljon kuin mahdollista. Siksihän se tunteena taitaa olla olemassa. Suojaamassa meitä sellaiselta käytökseltä, jota toiset kavahtavat, jotta pitäytyisimme sosiaalisten hyväksyttävien normien ja hyvän käytöksen rajoissa. Mutta ei siinä mitään pahaa ole. Siitä voi jopa olla ylpeä, että osaa hävetä.”

Kello on vähän yli 12, päivä on pian kuumimmillaan. Olut nousee päähän. Berliinin ylivoimaisilla helteillä se tuntuu liittolaiselta, vaikkei siitä janojuomaksi olekaan. Tilaamme toiset.

”Niin. Kai demokratiaan kuuluu myös vastuu siitä mitä asioita ajoi ja keitä äänesti. Vastuu pitää kantaa tekojen tai tekemättömyyden seurauksista, myös välillisesti. Ja samalla tavalla historiallisesti on kannettava kansana vastuuta. Ainakin ulkopuolelta vaikuttaa siltä, että Saksassa teette hyvää työtä tämän kanssa”, jatkan kun olemme saaneet uudet tuopit eteemme. 

Friedrich tai Wilhelm tai Maximillian innostuu ja hänen silmiinsä syttyy valo. ”Juuri niin! Mieti kaikkia kansanmurhia, kaikkea imperialismia ja orjuutta. Vaikka nykybelgialaiset tai -eurooppalaiset tai -amerikkalaiset eivät välttämättä olleet itse tekemässä hirmutekoja, he edelleen kantavat varastettua vaurautta, eivätkä pyri korvaamaan tätä. Häpeä ohjaisi luopumaan varkauksista ja tekemään työtä asioiden parantamiseksi. Häpeä on se, millä kansat voivat päästä hirmuteoistaan eteenpäin. Minkä avulla voi pyytää anteeksi. Häpeä pitää saksalaiset varpaillaan äärioikeistolaisuuden hiipiessä takaisin.”

”Hiipiikö äärioikeisto takaisin?” kysyn, vaikka tiedän jo vastauksen.

”Aina.”

Katselemme kadun liikennettä hetken hiljaisuuden vallitessa. ”Sanotko siis, että häpeä on kansalaisyhteiskunnalle voimavara? Vaikka se on niin sielua syövä tunne että välillä lamauttaa?”

”Niin, lamautuminen. Häpeä lamauttaa ja se-” hänen lauseensa katkeaa kesken, kun naapuripöytään istuutuu seurue, jolla on koira. Säälin helteellä terassille kävelytettyä matalaa koiraa, joka aistii että pidän hänestä ja alkaa välittömästi heiluttaa häntää. Tumppaan tupakan ja pyydän lupaa rapsuttaa. 

”Lamautuminen”, poika jatkaa, ”jos häpeä lamauttaa, silloin sille antaa periksi. Ja silloin on vaarana käydä niin, että alkaa vältellä häpeää, ei sitä mikä häpeää aiheuttaa.”

”Eli niin, että alkaisin huudella slurreja tai käyttäytyä huonosti, äänestää natseja tai mikä ikinä niiden verrokkiryhmä nykyään on, ja väittäisin, että niin saa tehdä… Silloin välttelisin häpeää, en sitä käytöstä, jota olisi syytäkin hävetä?”

Poika nyökkää painokkaasti: ”Genau.”

Friedrich, Maximillian tai Wilhelm saattaa minut rautatieasemalle. Ostan aseman kioskista banaanin, suklaalevyn ja kokista matkaevääksi. Istun laiturille ja kaivan interrail-kortin rinkasta. Kirjoitan ruudukkoon BERLIN – KÖLN. Emme vaihda yhteystietoja. Hän jää muistoihini vain kiharatukkaiseksi pojaksi, jonka kanssa juttelin natsismista satunnaisella terassilla kuumana kesäpäivänä Berliinissä ja jonka nimen unohdan muutamassa vuodessa, mutta jonka kanssa käyty keskustelu muuttaa ajatteluani vuosiksi eteenpäin. 

Kun äärioikeisto hiipii jälleen valtavirtaan, muistan Maximillianin tai Friedrichin tai Wilhelmin innostuneen katseen ja hänen ajatuksena siitä, että häpeäminen on paitsi tunne, myös taito. Pitää osata hävetä, ja siitä voi olla jopa ylpeä, että osaa. Häpeää ei tarvitse hävetä. Kun sananvapauden nimissä käytetään yhä rumempaa kieltä, muistan berliiniläisen terassin, jolla natsismia häpeävä nuori saksalaismies jakoi ajatuksen siitä, että häpeilemättömyys se vasta typerää on. Piittaamatonta ja vaarallista.

Kun vähemmistöjen oikeuksilla leikitellään, kun kielenkäyttö rumenee ja kovenee, kun natsitervehdyksiä, kirjojen ja historian kieltämistä on alkanut ilmetä tavallisilta ihmisiltä ja eturivin poliitikoilta, huomaan kysyväni:

”Eivätkö nuo osaa edes hävetä?” 

Listat, Yhteiskunta

26 elämänoppia 26-vuotissynttäreiden kunniaksi

Miina Aaltonen

Täytän tänään 26, jee! Hyvää syntymäpäivää minulle ja hyvää minun syntymäpäivää teille. Olen oppinut paljon asioita näiden monilukuisten elinvuosieni aikana, esimerkiksi kävelemään, puhumaan ja päästämään junasta tulevat ensin ulos ja sitten vasta menemään itse sisään. Nyt kun olen näin vanha ja viisas, tiedän myös, että vain oivaltavimmat meistä jakavat neuvoja ja suolaa pyytämättä, joten täältä pesee.

26 asiaa, jotka olen oppinut 26 vuodessa, jaoteltuna iän ja kehitystason mukaan:

Vauvaikä (0–1-v.):

  • Kapitalismi on pyramidihuijaus.
  • Kaikkien kanssa on mahdollista löytää jotain yhteistä ja tulla toimeen edes jotenkin.

Taapero (1–3-v.)

  • Laillisuus on usein eettisyyteen liitttyvänä argumenttina heikko. Se että joku asia on tai ei ole laitonta ei kerro sen eettisyydestä.
  • Mikään yhteiskunnallinen liike ei ole täysin yhtenäinen. Liikkeiden sisällä on voimakkaitakin erimielisyyksiä. Se tarkoittaa liikkeiden sisällä eripuraa ja kilpailua, jota ulkopuoliset voivat pyrkiä ja yleensä pyrkivät hyödyntämään.
  • Suomi ei ole tasa-arvon mallimaa. Tasa-arvossa pitkällä verrattuna moniin muihin maihin, mutta ei missään nimessä mallikas vieläkään.

Leikki-ikäinen (3–6-v.)

  • Tiede on yhteisöllisesti muodostettu valistunut näkemys siitä miten asiat todellisuudessa ovat. Tiede muodostuu monista tutkimuksista ja näkökulmista hitaan prosessin kautta, ja juuri se tekee siitä niin kestävän tavan selittää ja ymmärtää maailmaa. Tiedettä ei ole helppoa tai yksinkertaista tehdä eikä ymmärtää, mikä on modernin maailman reaktiivisuudesta, vauhdista ja yksinkertaistuksia suosivasta ilmanpiiristä huolimatta ansio.
  • On upeaa, miten herkästi puhetta kritisoidaan nykyään. Se että mitään tyhmää ei saa enää sanoa ilman että joku haastaa on lahja yhteisölle ja erinomainen työkalu yksilöille.
  • Maailma toimii yhteisöjen kautta. Mikään ei ole yksilön aikaansaamaa, kenenkään yksittäisen ihmisen näkemyksellä ei ole mitään merkitystä ellei yhteisö sitä tue.

Alakoululainen (7–12-v.)

  • Suomen kieli on kaunis, syvä ja täynnä rikkaita, upeita ilmauksia. Käyttäkäämme sitä!
  • Melkein kaikki on monimutkaisempaa ja kiehtovampaa kuin päälle päin näyttää.
  • Nukkuminen on tylsää.

Yläkoululainen (13–15-v.)

  • Ilman oppimisenhalua ja uteliaisuutta ei ole älykkyyttä.
  • Juoruilu on osa yhteisöllisyyttä. Siihen liittyy etiikka, jota pitää noudattaa, mutta yleisesti ottaen on tavallista ja tärkeää puhua ihmisten kanssa yhteisistä tuttavista ja jakaa kokemuksiaan.
  • Autoritaariset mulkut kieltää, rajoittaa ja tuhoaa aina ensitöikseen taiteen, sivistyksen, kulttuurin ja tiedonvälityksen eri muodoissaan. Siihen on syy.
  • Kätevä tapa pitää itsestään enemmän sellaisina kausina kun itsetunto on matalalla, on miettiä omia ystäviä tai muita läheisiä ja yrittää keksiä mitä yhteistä on kunkin kanssa. Tulee ajateltua kauniimmin itsestä vahingossa.

Nuori (16–18-v.)

  • Negatiivinen uskonnonvapaus on lapsen kengissä.
  • Transihmiset on pieni, mutta käsittämättömän syrjitty ja sorrettu vähemmistö. Heidän pitäisi saada olla ja elää rauhassa, ja niin kauan kuin pahikset yrittää estää sen, on muiden velvollisuus puolustaa.
  • Eläinkokeissa on sisäänrakennettu epäloogisuus. Jos ihmiset ja koe-eläimet ovat riittävän samanlaisia, että lääketieteellinen tutkimus on perusteltua, sitten olemme riittävän samanlaisia, että kokeet ovat epäeettisiä.

Nuori aikuinen (18–24-v.)

  • Edwardin ja Bellan rakkaus perustuu pitkälti sille, ettei Edward voi lukea Bellan ajatuksia. Ihmisyys on kokonaisuudessaan ajatusten, tunteiden ja toiminnan sekoitus, eikä Edward hahmota tätä, vaan painottaa toisten hyvyyden arvioinnissa liikaa vain ajatuksia.
  • Minulla on ikävä fysiikan opiskelua. Tämä ei ole elämänoppi, mutta totta silti.
  • Dieetit tai laihdutuskuurit on hirveä huijaus.
  • Rasismi on ilmeinen tai vaivihkainen osa yhteiskuntaa sen kaikilla tasoilla. On vain loogista, että yksilöt omaksuvat rasistisia asenteita ja mieltymiä, jotka on tunnistettava ja purettava pois. On hölmöä ajatella, että kukaan olisi kasvanut yhteiskunnallisista vaikuttimista vapaana, ja onnistunut kasvamaan täysin ei-rasistiksi tällaisessa maailmassa.
  • Baarista kannattaa lähteä kotiin kun on vielä kivaa, tai ihan viimeistään kun ylittää sen rajan että ei enää oo. Illat baareissa ei ikinä käänny siitä. Ei pidä odottaa pilkkua että jos nyt kuitenkin olisi vielä kivaa. Ei oo. Ei tuu. Ei tipu lämpöö enkä sano juu uuu u.

Vanha ja viisas (25-v. ja vanhempi)

  • Kaunokirjallisuuden lukeminen on hyödyllisintä, opettavaisinta, avartavinta ja parasta mitä voi itselleen tehdä.
  • Häirintä ja ahdistelu on niin normaalia ja yleistä, että meidän on muutettava ahdistelijoiden diskurssi laajemmaksi. Ei voi olla niin, että mukavat, tavalliset tyypit ei ahdistelisi, vaan pelkästään ilkeät ja tuntemattomat ”jotkut muut”.
  • Raha tuottaa valtaa tai on sitä, eikä yksilöillä saa olla liikaa valtaa ilman, että he ovat vastuussa isommalle yhteisölle siitä ja joudu säännöllisin väliajoin luopumaan tästä vallasta. Miljardeja ei siis pitäisi kasautua kenellekään.

Aion tänään juhlia pelaamalla korttia ja juomalla punaviiniä kuin kunnon Austenin kirjojen aatelisnainen konsanaan. Ensi viikkoon!

Kulttuuri, Musiikki, Yhteiskunta

Kendrick Lamar ja The Great American Game, analyysi Super Bowlin puoliaikaesityksestä

Miina Aaltonen

Kendrick Lamarin esiintyminen Super Bowlin puoliajalla oli nerokas vertauskuvien ja symboliikan meri. Suurena amerikkalaisen jalkapallon (eli Taylor Swiftin) fanina katsoin tietysti Super Bowl LIX:n puoliaikaesityksineen suorana lähetyksenä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä syöden amerikkalaisittain siipiä ja sipsejä ja nauttien täysin rinnoin amerikkalaisen TV-viihteen taidonnäytteestä, oikeasta kruununjalokivestä.

Puoliaikaesitys on joka vuosi odotettu ja keskeinen osa tätä urheilutapahtumaa. Tämän vuoden Lamarin esitys kiipesi välittömästi kaikkien aikojen katsotuimmaksi. Esitys ei jättänyt piiruakaan toivomisen varaa. Se oli harkittu, monitasoinen ja katsojaa eri tavoilla haastava. En ymmärtänyt suurinta osaa viittauksista ensimmäisellä tai kahdeksannella katselukerralla, mikä kertoo ennen kaikkea minusta. Mutta yritin, perehdyin ja uppouduin aiheeseen sellaisella intensiteetillä, mikä on ainoastaan asianmukaista. Lopputuloksena syntyi tämä lyhyt ja varmasti monella tavalla pinnallinen analyysi. Rap-musiikin kuuntelijat, Kendrick Lamarin fanit tai ne, joita esityksen teemat henkilökohtaisesti koskettavat osaisivat varmasti tehdä laajemman, nyanssisemman ja laadukkaamman analyysin. Mutta teen parhaani!

Katso Lamarin esitys esimerkiksi täältä: https://www.youtube.com/watch?v=KDorKy-13ak

Analyysi

Puoliaikashow käynnistyy kuvalla 9-ruutuisesta ruudukosta, jonka kulmissa on PlayStaysonin nappulat: neliö, X, kolmio ja ympyrä. Ruudukon keskelle syttyy spottivalo. “Salutations! It’s your uncle, Sam. And this is the Great American Game!” Samuel L. Jackson tervehtii yleisöä. Maailmankuulu näyttelijä on pukeutunut siniseen päällystakkiin ja silinterihattuun, joita koristaa tähdet, hänellä on valkoinen kauluspaita ja punainen liivi. Jacksonin pukeutuminen on tunnistettava viittaus ensimmäisen maailmansodan aikaisiin värväysjulisteisiin, joissa Uncle Sam, Yhdysvaltain henkilöitymä, kutsuu nuoria liittymään armeijaan.

Yhdysvaltain kulttuurin ja kansallisen identiteetin henkilöhahmon rooli esityksessä Lamaria tirehtöörimäisesti ohjaavana jyrkkänä kriitikkona läpi esityksen on keskeinen osa esityksen poliittista viestiä. Uncle Sam edustaa valtarakenteita ja vaatii Lamaria käyttäytymään paremmin, olemaan hiljaisempi ja vähemmän ghetto. Jacksonin Uncle Sam havainnollistaa miten Amerikan valtainstituutiot jatkuvasti vaativat mustilta, että he olisivat vähemmän. Jäsennän analyysia pitkälti juuri Uncle Samin hahmon avulla.

Esityksen keskeinen teema tehdään selväksi jo ensimmäisten sekuntien aikana. Lamar räppää aluksi auton (1987 Buick GNX) konepellillä. Lamarin 2024 julkaiseman albumin nimi on GNX. Autosta alkaa hetkeä myöhemmin nousta amerikan lipun väreihin pukeutuneita, ihonväriltään mustia taustatanssijoita. Lamar on tullut kertomaan Amerikkalaisen politiikan pelistä ja mustien roolista siinä. Amerikkalainen politiikka, johon esityksessä ja tässä analyysissa tartutaan, viittaa kapitalistiseen järjestelmään, päivänpolitiikkaan, Donald Trumpin valintaan presidentiksi, avoimeen rasismiin maassa, sekä voimakkaaseen polarisaatioon.

Aivan esityksen alussa Lamar toteaa, että “The revolution about be televised. You picked the right time but the wrong guy.” Vallankumouksen televisiointi on viittaus Gil Scott Heronin kappaleeseen The Revolution Will Not Be Televised. Lamar kääntää asetelman nyt niin, että vallankumous itse asiassa aiotaan televisioida. Lamarin esitys on, jos ei aivan kumouksellinen, niin valtarakenteita haastava. Televisioitu vallankumous viittaa hyvinkin seuraaviin minuutteihin. Toisaalta Lamar saattaa myös tarkoittaa tällä, että vallankumous lähestyy ja se on näkyvä jokaisessa kodissa. Mutta mihin viittaa oikea-aikainen väärän tyypin valinta? Yksi melko yleinen tulkinta on, että väärä valinta viittaa presidentinvaalit voittaneeseen Donald Trumpiin. Trump oli Super Bowlin yleisössä katsojana. Toisaalta, Lamar saattoi viitata tällä itseensä. Hän ei aio tarjota viihdettä, vaan kumouksellisen poliittisen viestin, joka on vain naamioitu viihteeksi. Super Bowl on katsotuin televisio-ohjelma joka vuosi, ja amerikkalaisen TV-viihteen helmi. Toteaako Lamar, että hän oli väärä valinta tällaiseen tilaisuuteen, jos kaipaa vain helppoa ja kevyttä viihdettä?

Lamar soittaa aluksi kaksi kappaletta, joista ensimmäistä ei ole julkaistu ja toinen on GNX-albumin Squabble Up.

Alun jälkeen Jacksonin Uncle Sam paheksuu Lamarin esityksen alkua liian holtittomaksi ja liian ghetoksi. Tämän jälkeen hän kysyy: “Mr. Lamar, do you really know how to play the game?” Uncle Sam kyseenalaistaa Lamarin taidon pelata amerikkalaista politiikan peliä. Hän ohjaa Lamaria tekemään jotain toisin, paremmin ja ennen kaikkea käyttäytymään paremmin. “Tighten up!” Esityksen loppupuolella katsojalle paljastuu, mitä hän tällä hakee. Lavalla nähdään vierailevana esiintyjänä yhdysvaltalainen R&B-laulaja SZA, jonka kanssa Lamar esittää kaksi kappaletta. Tunnelma on pehmeä, hellä ja rauhallinen. “That’s what I’m talking about!” leveästi hymyilevä Jackson huudahtaa ja jatkaa painokkaasti tämän olevan sitä, mitä Amerikka tahtoo nähdä. Tähän on kuitenkin vielä pitkä matka.

Ensimmäisen Uncle Samin kommentin jälkeen kuullaan kappale Humble, jonka aikana pelkästään miehistä koostuva tanssiryhmä asettuu Amerikan lipuksi. Tämä viestii yhtäältä mustien amerikkalaisten roolista maan rakennuksessa, sekä toisaalta (mustien) naisten asemasta yhteiskunnan ulkopuolella.

Seuraavaksi kuullaan kappaleet DNA, Euphoria ja Man at the Garden. Lamar esittää Man at the Garden -kappaleen katulampun alla valkoisiin asuihin pukeutuneiden tanssijoiden jammaillessa taustalla. Tähän Jacksonin Uncle Sam reagoi toteamalla ynseästi: “See you brought your homeboys with you, the old culture cheat code” jonka jälkeen hän sanoo synkästi: “Scorekeeper, deduct one life.” Näen kaksi mahdollista tapaa tulkita tätä yhden elämän vähentämiseen kehottamista. Joko kyseessä on puhtaasti vain peliviittaus, jossa kehotetaan poistamaan yksi elämä pelihahmolta. Tämä on verrattain tavallinen osa monenlaisia videopelejä. Kehotus on mahdollista tulkita myös viittauksena Black Lives Matter -liikkeeseen, joka vastustaa syrjintää ja erityisesti poliisiväkivaltaa mustia kohtaan. Liikkeen nimeen sisältyy viesti mustien elämien arvostamisesta. Tällöin elämän vähentäminen viittaisi Yhdysvaltain järjestelmän arvostuksen puutteeseen mustien elämiä ja henkiä kohtaan.

Tämän jälkeen kuullaan kappale Peekaboo, jonka loppupuolella Lamar vihjailee megahittinsä Not Like Usin soittamisella, mutta jättää tämän myöhemmäksi. Hän soittaa seuraavaksi Lutherin ja All the Starsin SZA:n kanssa ja vastaanottaa Uncle Samin kehut.

Lamar varmistaa, että esityksen poliittinen viesti ei jää katsojalta epäselväksi. Tämän hän tekee juuri ennen kuin soittaa suurimman hittinsä, Not Like Us.

Not Like Us on Kendrick Lamarin tyrmäysisku Kanadalaisen räppärin Draken kanssa pitkään jatkuneessa biiffissä. Not Like Us voitti Grammyn kaikissa viidessä kategoriassa, joissa se oli ehdolla. Kappaleella on spotifyssa yli miljardi kuuntelukertaa, ja sitä on pidetty monella tapaa merkittävänä kulttuurin tuotoksena. Ennen superbowlia esitettiin kappaleen menestyksestä huolimatta epäilyjä siitä, mahtaako Lamar soittaa räjähdysmäistä suosiota saavuttanutta kappalettaan, sillä kyse on disstrackista. Kappaleessa Drake mainitaan nimeltä ja Lamar väittää Draken olevan pedofiili, joka on viehättynyt alaikäisistä tytöistä. Super Bowl on Yhdysvalloissa vuosittain katsotuin TV-ohjelma, eikä näin kiistanalaista kappaletta olisi sopivaa esittää tällä lavalla.

Jacksonin Uncle Sam on juuri päässyt kehumasta SZA:n kanssa yhteistyössä tehtyä osiota esityksestä ja kehottaa Lamaria jatkamaan samaan malliin. Hän on sanomassa “Don’t mess this up”, kun Not Like Usin tunnistettava intro alkaa soida taustalla keskeyttäen lauseen ja Uncle Sam poistuu tyrmistyneenä kameran edestä.

Lamar seisoo neljän valkoisiin pukeutuneen taustatanssijan kanssa ja käy dialogia, joka alleviivaa Lamarin koko esityksen läpäisevää poliittista viestiä. Dialogi etenee näin:

– Oh no
– It’s a cultural divide Imma get it on the floor
– You really about to do it?
– 40 acres and a mule, this is bigger than the music
– You really about to do it?
– Yeah, they tried to rig the game but you can’t fake influence.

Kulttuurinen jako saattaa viitata Draken ja Lamarin väliseen biiffiin, sillä taustalla soi Not Like Usin alkusoinnut. En pidä tätä kovin vakuuttavana tulkintana, ellei Draken ja Lamarin kiistaa pidä symbolina laajemmalle kulttuuriselle jakautumiselle esimerkiksi heidän erilaisten rap-tyyliiensä kautta. Tulkitsen tämän ennemmin niin, että Lamar nostaa Yhdysvalloissa yhä enemmän syvenevän kulttuurisen ja poliittisen kahtiajaon tapetille siitä huolimatta, että se ei ole sopivaa. Samalla tavalla kuin Not Like Usin soittaminen ei ole sopivaa ja maltillista, poliittiset kannanotot viihdetapahtumassa eivät välttämättä ole sopivia ja maltillisia – siis ainakaan Uncle Samin, eli Yhdysvaltain valtaapitävien instituutioiden tai kulttuurin, mielestä.

40 eekkeriä ja muuli viittaa epäonnistuneisiin reparaatioihin, joita Yhdysvalloissa luvattiin orjuudesta vapautuneille mustille korvauksena sorrosta. Lamar viittaa nyt suoraan mustien orjuuttamiseen sekä siihen, ettei korvauspolitiikka ollut onnistunutta, jos sortoa edes on mahdollista korvata. Hän toteaa tässä olevan kyse jostain isommasta kuin musiikista. Vedän tästä johtopäätöksen, että Lamar osoittaa että hänen esityksessään ja rap-kulttuurissa, tai kulttuurissa ja taiteessa yleensä, on kyse jostakin viihdyttävää musiikkia suuremmasta. Vastausta siihen, mitä tämä jokin suurempi on Lamar on käsitellyt pitkin esitystä. Tämän kohdan tarkoituksena on sanallistaa esityksen läpipoliittinen sävy.

Lamar toteaa lisäksi, että peliä on manipuloitu tai yritetty manipuloida, mutta vaikutusvaltaa ei voi teeskennellä. Pelin manipulaatioon palaan analyysin lopussa.

Tämän jälkeen hän soittaa Not Like Usin. Hän ei laula ääneen kohtia, jotka eivät sovi amerikkalaiseen televisioon huippukatseluaikaan, vaan jättää laulamatta mm. kirosanat, n-sanan, sekä sanat bitch, ja pedophile. Mutta hän varmistaa, että esitys ei jää pannukakuksi, vaan kutsuu Drakea nimeltä, vaikka tätä on ennakkoon epäilty. Lamar katsoo suoraan kameraan ja väläyttää hymyn, jota voi kuvailla ainoastaan pirulliseksi, ennen kuin lausuu: “Say Drake, I hear you like ‘em young”. Kyseinen pätkä esitystä on niin hätkähdyttävä, niin harkittu ja niin huvittava, että siitä tuli välittömästi viraali pätkä, jota jaetaan kilvan jokaisessa sosiaalisessa mediassa. Yleisö laulaa kappaleen mukana, hurraa, ja jopa mixatun TV-lähetyksen läpi kuuluu kuinka yleisö mylvii täyttä kurkkua kappaleen nokkelan puujalkavitsin: ”Tryin to strike a chord and it’s probably A-minorrrrrrrr”.

Not Like Usin aikana nähdään myös yllättävä vierailija. Serena Williams tanssii crip-walk tanssiliikettä muutaman sekunnin ajan lähetyksessä.  Crip-walk on tanssiliike, joka on kehittynyt Etelä-Kalifornian Crip-jengien parissa 70-luvulla. Williams on yksi kaikkien aikojen parhaista tenniksen pelaajista. Hän tanssi samaa tanssia reilut kymmenen vuotta sitten Wimbledonin tennisturnauksessa keräten osakseen valtavan kritiikkivyöryn. Williamsin esiintyminen on muistutus esitystä läpileikkaavasta teemasta, jonka teesi on, että mustat ovat aina liikaa, ja heidän tulisi Uncle Samin, eli amerikkalaisen yhteiskunnan, mukaan käyttäytyä sopivammin, olla vähemmän. Tämä pätee riippumatta siitä mitä he tekevät ja miten menestyneitä he ovat. Williams on kotoisin samasta kaupungista Lamarin kanssa ja hän on aiemmin tapaillut Draken kanssa.

Esityksen lopuksi katsojien valorannekkeet syttyvät muodostaen tekstin “Game Over”, samalla kun Lamar laulaa TV Off kappaletta ja komentaa sulkemaan television. Alussa nähdyt PlayStation-ohjaimen nappulat ovat pimentyneet. Tämä on esityksen kulminaatiopiste. Peli on ohi, sulje televisio. Lamar ei aio enää osallistua tähän peliin. Helpoin tulkinta tästä on ajatella että game over viittaa Drakeen ja siihen, että Lamar on käytännössä yksimielisesti julistettu Draken kanssa käydyn taistelun voittajaksi. Tulkinta on kuitenkin järkevämpää ulottaa koskemaan poliittista viestiä, sillä se on esityksen pääasiallinen teema, jota Drake-viittaukset ainoastaan maustavat.

Peli, jonka säännöt ovat tiettyjen hallitsevien ryhmien sanelemat, ei ole muiden voitettavissa. Menestys järjestelmässä, jonka läpäisee epäreiluus, ei ole yksille koskaan yhtä saavutettavaa kuin toisille. Peliä on yritetty manipuloida, kuten Lamar aiemmin esityksessä lausuu, mutta vaikutusvaltaa ei voi teeskennellä. On lakattava osallistumasta tähän peliin. On lakattava olemasta passiivinen viihteenkuluttaja ja ylläpitämästä olemassaolevia valtarakenteita. Vallankumous tarkoittaa järjestelmän uudistamista, kumoamista. Tulipaloa ei sammuteta talon sisältä käsin, eikä kotisohvalla istuen ja passiivisesti viihtyen. Valta on katsojalla, valta on massoilla, sulje televisio, poistu pelistä. Game over.

Lue lisää

Perehdyin Lamarin esityksen nyansseihin mm. näiden videoiden, tekstien tai podcastien kautta:

Kiitokset kuuluvat myös yksittäisille sosiaalisen median käyttäjille, joiden kommentit tai julkaisut ohjasivat minua analyysissa tiettyyn suuntaan. En hoksannut ottaa tällaisia yksittäisiä ajatusten lähteitä talteen, enkä pääse niihin enää käsiksi, sillä Lamarin esitystä käsittelevän somesisällön volyymi on suuri.

Lisäksi tiedonhankinnassa Wikipedia ja satunnaiset ensimmäiset googletulokset olivat paljon käytössä, haha.

Suomen kieli, Yhteiskunta

Viisas vaikenee

Miina Aaltonen

Olin viikonloppuna Ismo Alangon keikalla ja ihastelin, miten kiehtovalla tavalla suomen kieltä voi käyttää. Miten nerokkaalla tavalla hän jäsentää kokemuksia, tunteita ja ympäristöä nimenomaan kielen kautta. Tulin kotiin, luin muutaman Eeva Kilven runon ja mietin, mihin minun kielitaitoni on hävinnyt? Kirjoitin ennen joka päivä jotain. Runoja, biisejä, fanifiktiota, romaanin alkuja ja päiväkirjaa. En ole käyttänyt suomea ollenkaan riittävästi pitkään aikaan. Helvetti!

Olen parhaimmillani, kun olen suomen kielen kanssa tekemisissä. Silloin kun luen suomalaista kaunokirjallisuutta, käyn teatterissa tai kuuntelen musiikkia huomaan ajattelevani, olevani kriittinen itseäni ja muita kohtaan, nokkela tai joskus hauska. Yhtäkkiä tuntuu, että olen taantunut joka alueella. En jaksa lukea, en tiedä miten argumentoida, ujostelen, teksti ei taivu enää tahtomallani tavalla. Hädin tuskin tiedän kuka olen ja mistä pidän, kun en ole tehnyt listaa aiheesta pitkään aikaan. Kieli on kaiken ydin.

Kielitaito onneksi korjaantuu harjoittelemalla. Se vaatii vain kielen kanssa tekemisissä olemista, lukemista, kuuntelemista ja kirjoittamista. Mutta kielitaidon merkitys on alkanut hälventymään. Kieli on ajattelun ja kommunikoinnin väline. Oma ajatteluni ja kyky laadukkaaseen kommunikaatioon on talviunilla horrostamassa, ollut jo ties kuinka pitkään.

Oma ajattelu on väistynyt sivuun kivojen ja raivostuttavien somevideoiden tieltä. Naureskelen söpöille koiravideoille, tuohdun ragebait-sisällöntuottajille ja tykkään, kun joku sanoo jotain tosi nasevaa jollekin joka oli sanonut jotain tyhmää. Unohdan jokaisen videon kun menen seuraavaan. Taannun, mutta vapaaehtoisesti ja iloisesti. Opiskelen kuitenkin päivät, ei minun tarvitse iltoja käyttää mihinkään rakentavaan. Aivot tarvitsevat lepoa, ja mikä lepuuttaisi niitä enemmän, kuin 15 cm päässä kasvoista pidettävä kirkas valo joka syytää vajaan kymmenen sekunnin välein uutta informaatiota loputtomasti ja loputtomasti? Välillä huomaan että keskustelen viittaamalla somessa näkemiini videoihin: “Näitkö kun joku jossain sanoi tai oli sanomatta, teki tai oli tekemättä jotain, ja se oli tyhmää tai siistiä tai hassua?” Tekisi mieli lyödä itseä paistinpannulla päähän ja huutaa että OLE MIELENKIINTOISEMPI!

Oikeasti kirjoittaminen on nykyään vaikeaa (ja blogin perustaminen vaikeampaa) juuri siksi. En usko omien ajatusten olevan mielenkiintoisia tai tärkeitä.

Minun piti palauttaa koulutyö kurssin avoimelle foorumille, jossa tehtävänä oli ottaa kantaa hypoteettiseen Heinzin dilemmaa muistuttavaan tilanteeseen. Kirjoitin vastaukseen ensin, että miten tilanteeseen voisi soveltaa Lockea ennen kun tajusin, että nyt kysyttiin mitä mieltä minä olen. Opettaja oli erikseen alleviivannut kohdan, jossa pyydettiin unohtamaan Locket ja Hobbesit. Mitä mieltä sinä olet? Minulla oli kyllä kanta siitä, miten lääkkeet ja tutkimustyö tulisi rahoittaa, mutta jouduin pysähtymään ja miettimään, haluanko jakaa näitä mielipiteitä tai ajatuksia kenellekään. Kyseenalaistin koko tehtävän nojaten siihen, että en tahdo muiden kurssilaisten saavan tietää mitä ajattelen. Eihän se heille kuulu.

Onko kyse tässä ja laajemmin sittenkin siitä, että arvostan omia ajatuksiani, eikä päinvastoin? Pidän kortit salassa, koska niillä on arvoa.

Mutta mitä arvoa edes on mielipiteillä, jotka joku toinen on joskus sanoittanut paremmin ja jotka ovat parhaimmillaankin naiiveja tai teennäisiä? Kielitaitoni on taantunut ja ajatukset kohtalaisia. Pään sisäinen kriitikko huutaa, että vain hyvät, tuoreet ja raikkaat mielipiteet kelpaavat, edellyttäen, että ne on ilmaistu terävästi ja nokkelasti. Mutta ääni on olemassa vain pään sisällä. Maailma on täynnä diktaattoreita tai sellaiseksi haluavia, typeriä, itsekritiikkiin kykenemättömiä poliitikkoja, yritysjohtajia ja julkkiksia. Ilmastonmuutos etenee, vähemmistöt eivät päätä omista asioistaan ja sananvapauden nimissä liehitellään autoritaarisuutta ja vähennetään faktantarkistusta. Tässä kontekstissa itselle asetettamani vaatimustaso on absurdin korkea.

Rajat, jotka olen asettanut sille, mikä kuuluu toisille, ulottuvat jossain määrin julkisista koulun foorumeista myös yksittäisiin ihmissuhteisiin. Olin vakavan riidan osapuolena jonkin aikaa sitten, mutta riitakumppanini tuskin tietää tästä. Purkaessamme välillämme puhjennutta konfliktia, keskustelin vähäeleisesti ja vältellen. Lainailin lauseita TV-ohjelmista ja kirjoista, siteerasin vaivihkaa Taylor Swiftiä, enkä oikeasti sanonut juuri mitään. Ajattelin, että konfliktin pitkittäminen on typerää, eikä minua loukanneen ihmisen tarvitse tietää minusta mitään. Ei edes sitä, miten minä puhun, hän sai kuunnella pelkkiä opeteltuja fraaseja toisensa perään. Toisaalta halusin säilyttää kasvoni, ja välttää verbaalisen koston tuomaa väliaikaista tyydytystä. Nielin monta nasevaa ja suorastaan törkeää kommenttia, jotta en olisi ilkeä, ja jotta en joutuisi katumaan toisen polkemista maanrakoon. 

Riidan jälkeen turhauduin omaan käytökseeni. Olin nähnyt vaihtoehdot toimia konfliktissa täysin mustavalkoisesti. Vaihtoehto 1: välttele, älä paljasta mitä ajattelet, shh. Vaihtoehto 2: ole ilkeä, törkeä ja häpeämätön kusipää. Oman näkökulman sanoittaminen olisi ollut mahdollista myös ilman törkeyksiä. Skaala, jonka yhdessä päässä on täysi hiljaisuus tai fraasien käyttäminen, ja toisessa mielipiteiden asiallinen esittäminen, on laaja. Vaikeidenkaan tilanteiden kommunikaatio ei ole binääristä. Oikeat ihmiset voivat olla muutakin kuin harmaita, kenkiin tuijottelevia, jargonilla puhuvia välttelijöitä (vaihtoehto 1), tai kommenttipalstoilla tappouhkauksia huutavia trolleja (vaihtoehto 2). Ne ovat kuitenkin inhimillisyyttä vaativia, siis kenties vaikeampia vaihtoehtoja. 

Sosiaalisen median aikana meille on kasvanut terävät kulmahampaat, joilla repiä kuka tahansa kappaleiksi sillä sekunnilla, kun tämä osoittaa inhimillistä heikkoutta tai mikä pahinta, ajattelemattomuutta. Somen raatelu ei edellytä välttämättä edes virheitä, ihan vain vajavaisuutta täydellisestä. Maailma, jossa vihalla saa katselukertoja (eli rahaa), jossa tylsyys on katastrofaalista, ja jossa ihmistä ei tarvitse kohdata ihmisenä, vaan satunnaisena karikatyyrina, houkuttelee suuttumaan milloin mistäkin milloin kenellekin. Raivon määrittämässä maailmassa vihapuhe on neutraalia, ja sitä saa osakseen jos kehtaa avata suunsa. Parempi siis olla vain hiljaa.

Kun on tarpeeksi pitkään hiljaa, ei ole enää mitään sanottavaa. Kielitaito taantuu ensin, sen perässä ajattelu.

Vaikka kuinka yritän perustella miksi viisas todella vaikenisi, päädyn joka kerta tulokseen, että sananlasku on typerä. Omia ajatuksia kannattaa sanoittaa ja jakaa, vaikka se on epämiellyttävää ja vaikeaa. Tunnilla viittaaminen, koulutehtäviin avoimesti vastaaminen, riiteleminen ja blogin kirjoittaminen eivät välttämättä ole ihmeellisiä tai mullistavia tekoja, mutta ainakin ne kehittävät kieltä ja ajattelua, omaa ja toisten.

Jos päätän, että puhuminen ja kirjoittaminen kannattaa, seuraa joukko uusia ongelmia. Entä jos mielipiteeni ovat huonoja? Entä jos ne ovat asiattomia? Entä jos ne liittyvät aiheisiin, jotka eivät kuulu minulle? Entä jos ne nojaavat tietoon joka on vanhentunut? Entä jos joku minua viisaampi haastaa näkemykseni? Entä jos joudun reflektoimaan, punnitsemaan eri näkökulmia ja muuttamaan mieltäni? Jos avaa suunsa, altistaa itsensä kritiikille. Kritiikki on kuitenkin 25-vuotiaiden naisten yksi yleisimpiä kuolinsyitä ja siinä mielessä puhuminen ja avoimuus voi olla hengenvaarallista.

Olen omaksunut sananlaskun “viisas vaikenee” niin hyvin, että vaikenen enkä viisastu. Se saa nyt riittää.