Nojaan otsan vaalean sinistä seinää vasten, viileä kaakeli tuntuu iholla miellyttävältä. ”Hei Siri, ajastin 1 minuutti.” Ollut vähän outo olo. Varmaan ylireagoin.
*
Soitan ystävälle. Voinko tulla kylään? Lähden talvisen Tampereen halki kohti Viinikkaa ja hänen puulattioitaan. Tuonko kaupasta jotain? Onko teillä kauramaitoo? Voitko keittää kahvit?
Ystävän lapsi viilettää ympäri asuntoa ensin pikkuauton, sitten muumipehmon ja lopuksi kirjan kanssa. Hän on vauhdikas ja ihana. Miten sä oot voinut? Paremmin nyt. Mutta oli tossa se noroepisodi. Ai kauhee, joo. Kiitos että toit lounaan, en ois millään jaksanut itse lähteä kauppaan. Tietysti. Tuutko meidän kanssa puistoon? En mä tänään. Kävittekö neuvolassa? Joo, se meni kans hyvin, vaikka olin vähän ärsyyntynyt siihen tyyppiin. Ai jaa, nostitko metelin? No en tietenkään. Kiitos kahvista.
Lähden kotiin. Tuuli piiskaa kasvoja niin, että kirvelee. Kiskon kaulahuivia ylemmäs, mutta pakkanen löytää tiensä sen alle. Palaan ajatuksissa kolmen vuoden takaiseen iltaan. Mikä susta tulee isona? Oonkohan mä oikealla alalla? Mä haluan ehkä erota. Musta tuntuu et mun kannattaa nyt tosissani alkaa miettimään mihin haluan asettua. Siis että jäänkö tänne vai haluanko vielä Turkuun. Eihän sun tarvii sitä vielä päättää. Mä haluaisin ehkä ostaa asunnon. Wau, saatkohan sä lainaa? Saan varmaan. Mulla on kuitenkin töitä ja vakaat tulot nyt. Mun äidin sisko joutui sairaalaan. Äh, voi paska. Joo, ollaan nyt sit tää joulu kotona ja käydään siellä moikkaamassa. Mä tavallaan haluaisin olla hetken töissä ennen kuin aletaan yrittään lasta. Seis, mitä? Niin, ei me siis vielä yritetä, mut ollaan puhuttu et missä kohtaa. Se tarkottais kuitenkin isoja muutoksia. Niin tarkottais. Ootteko puhuneet jo vanhempainvapaiden jakamisesta? Vähän aikaista tolle, mutta joo, ollaan me. Mä pelkään synnyttämistä, se sattuu varmaan tosi paljon. Mulla se meni tosi hyvin! Mun äiti sanoi ettei se ollut edes paha. Hah, sun äiti sanoo kaikesta noin. Mitä hänelle kuuluu? Hyvää, he lähtee käymään Jenkeissä mun veljen luona. En haluais ikinä olla raskaana, en kestäisi niitä muutoksia omassa kehossa. Ai raskaudenaikaisia vai pidempiä? Sekä että, tietty enemmän mietityttää mikä olis pysyvää. Mulla tuli vaan isommat tissit. Hah! Älä naura, oon tosissani. En, anteeks, noi on kyllä upeet. Oli myös ennen raskautta. Niin oli. Voi mulle tulee jo tästä puhuessa sellainen odotus ja innostus. Ihan tosi? Joo. Mua kiinnostais lahjoittaa munasoluja. Se yks mun kaveri teki niin, jaan sen iigeen sulle, odotas. Siinähän samalla selviäis oma hedelmällisyys. Mut jos mä haluan lapsen niin tavallaan kohta pitää jo miettiä missä vaiheessa. Niin, biologinen kello tikittää. Voi vittu oo nyt hiljaa.
Illanvieton jälkeen olin käpertynyt kotona puolison kainaloon. Tiesitkö, että ihmiset jotka haluaa lapsia ottaa sen huomioon niiden tulevaisuuden suunnitelmissa? He miettii ajankohtaa ja vaikutusta työuraan. Niin kai, kyllähän se on ihan loogista. Onko outoa, että mulle ei ollut tullut edes mieleen että tietysti sitä suunnitellaan jo nyt? Ei se outoa oo, ei se oo ikinä ollut osa sun suunnitelmia. Ethän sä mieti myöskään miten sun reitti Juventuksen valmentajaksi menisi, kun et siihen aio ryhtyä. Niin, ne kyllä kysyi mua. Täytyisi varmaan alkaa opiskelemaan italiaa ja ruveta taas pelaan jalkkista. Rupee vaan, voin ostaa sulle pallon. Ootko sä muuttanut mieltäsi? Haluaisitko joskus? Osata italiaa? Heh, tiedät kyllä. En, entä sä? En.
Viittaan bussin. Jään pois Keskustorilla ja suuntaan Yliopiston Apteekkiin. On keskipäivä, vanhuksilla on kokoontumisajot. Niska hikoaa. Ovatko halvat yhtä hyviä? Onko tämä se, josta kannattaa säästää? Mitä jos en erota viivoja, pitäisikö ottaa digitaalinen varmuuden vuoksi? Tässä on vain yksi, tuossa on useampi. En ymmärrä mitä eroa näillä on. Valitsen kirkkaan sinisen paketin.
Mitäs sitten jos? Olisiko minusta siihen? Minulla on vahva tukiverkko. Lähelläni on paljon sukulaisia ja ystäviä, jotka auttavat aina kun pyydän. Meidän parisuhde on niin vakaa, että se kestäisi vaikka millaiset suunnitelmien muutokset, Serie A:t ja Nalle P:t. Me ollaan niin hyviä yhdessä, että oltaisiin hyviä myös tässä.
Mutta en halua. En halua neuvolaa, päiväkotia, rattaiden valintaa, pestä pieniä sukkia. En halua leikkiä, lukea iltasatuja, miettiä jouluperinteitä, alueen kouluja, opettaa tunnetaitoja, olla pois omista opinnoista, olla kotona kun jollain muulla on kuumetta, en viedä harrastuksiin. En halua miettiä pelitapaa, koota joukkuetta tai suunnitella reenejä. En halua käydä kehityskeskusteluja, pitää kannustavia puheita enkä penkittää ketään.
No mitä jos en halua? Pääsen kotiin, istun sohvalle ja ryhdyn googlaamaan. Suomessa tehdään 8000 aborttia vuodessa. Hmm, kuulostaa vähältä. Lapsia syntyy 45 000, todennetuista raskauksista menee kesken lähes viidesosa. Oho! Viidesosa! Tarkoittaako se, että raskauksia olisi siis lähes 60 000. Teenkö ajatusvirheen? Kaivan jo puhelimen ja olen soittamassa matematiikkaa yliopistossa opiskelevalle ystävälle, mutta laitan puhelimen takaisin taskuun. Tämä ei ole nyt oleellista. Miksi aborttien määrä ei ole sen suurempi? Kaivan lisää tilastoja. Seksuaalikasvatuksella ja jälkiehkäisyn saatavuudella on näköjään iso merkitys. Useimmat abortin haluavat on jo vanhempia.
Miltä samat tilastot näyttävät muualla? Vaikeampi googlata, samalla silmille vyöryy amerikkalainen moralisointikeskustelu, joka on suomalaista vastaavaa 20 vuotta jäljessä. Murha!!!1 Eikö isä saa ottaa kantaa!? Solumöykky! Ihminen! Koko keskustelu näyttää yhdeltä sumutukselta. Keskustelua käydään huutokilpailuna ja älyttömän jossittelun kautta. No entä jos raskaus on saanut alkunsa näin tai näin tai näin? Entä jos perheen tilanne on tää tai tää tai tää? Entä jos entä jos entä jos. Outoa. Viimeksi taisin itse osallistua jossitteluun 15-vuotiaana, kun joku keksi lukea sikiön näkökulmasta kerrotun tarinan, jossa täydellisen tunnetaitoinen pieni ihminen seuraa omaa kehitystään, korvien muodostumista ja sen sellaista, kunnes yhtäkkiä ilkeämielinen äiti ottaa ja tappaa. Silloinkin keskustelun sävy oli ihmettelevä. Osin siksi, että tarina ei ollut uskottava, mutta sekin ohitettiin äkkiä epäkiinnostavana nyanssina. Totta kai moralisoiva tarina, jonka tarkoitus on ennen kaikkea kauhistella ja syyllistää, on epäuskottava. Jo teininä joku kaveriporukasta totesi, että eipä sitä vanhempia velvoiteta elinluovuttajiksi niille syntyneillekään lapsille. Ei kai ketään voi velvoittaa luovuttamaan kehoaan toisen käyttöön, riippumatta siitä kuka se toinen on tai kuinka sille muuten käy. Jos kyse olisi sikiöstä eikä synnyttävän kehosta, niistä keskenmenoistakin olisi varmaan joku kiinnostunut, mutta ei. Amerikkalainen keskustelu keskittyy voimakkaisiin metaforiin eikä ota oppia suomalaisten teinityttöjen yökyläilyjen oivalluksista. En jaksa lukea enempää.
Puoliso tulee kotiin ja hoksaa apteekin muovikassin pöydällä. Saanko kysyä? Saat, katso mitä siellä on. Oho, miksi? Mulla on ollut vähän kummallinen olo. On ollut turvotusta ja oon ollut jotenkin levoton ja ahdistunut. Ainahan sä oot levoton ja ahdistunut. Haha. Anteeksi, oliko huono? Ei, hyvä että vitsailet. Et oo tehnyt vielä. En, aloin googlaileen tilastoja. Niin tietysti, mitä löytyi? Aluksi tosi kiinnostavia juttuja, sitten syyllistämistä. Totta kai, naisten kehojen kontrollin top 3. Hah, mitkä ne kaks muuta on? En tiedä, varmaan laihduttamispuhe ja ahdistelu? Mmm, varmaan.
Huokaisen, otan pussin ja menen vessaan. Istun lattialla. ”1 minuutti alkaa nyt.”
Aallonharjalla 