Tammikuun kirjat

Voi pojat voi pojat! Nyt oli kirjakuukausi.

Luin vuonna 2024 hälyttävän vähän. Yleisesti ottaen lukutahtini on n. 30-40 kirjaa vuodessa, mutta viime vuonna se romahti kahteentoista. 12. Kaksitoista. Siis yksi kirja kuukaudessa, not great- not terrible.

Otin vuoden 2025 teemasanaksi tekstin. Voi veljet kuinka kätevää on uudenvuodenlupausten sijasta valita teemasana. En luvannut lukea 40 000 kirjaa, en kirjoittaa joka viikko romaania, en perustaa bändiä. Päätin vain olla tekemisissä tekstin kanssa. Miten vapauttavaa! Ei rajoja, ei vaatimuksia, pelkästään teks-ti-ä.

Luin tai kuuntelin tammikuun aikana 8 kirjaa. Monta! Miten? Millä ajalla? Helposti. En lukenut uutisia, opiskellut huolellisesti, harrastanut liikuntaa tai nähnyt kavereita tarpeeksi. Aamukahvin kanssa luin kirjaa uutisten sijasta. Yliopistolla luin kaunokirjallisuutta tenttikirjojen sijasta. Kavereilla kylässä pidin kuuloketta korvassa ja kuuntelin kirjaa heidän juttujensa sijasta (en oikeasti).

Noniin. Tässä on tammikuun aikana lukemani kirjat parhaimmasta huonoimpaan ja muutamat haja-ajatukset niistä. Yksikään kirja ei ollut oikeasti huono, mutta joku järjestys on oltava.

Pirkko Saisio – Pienin yhteinen jaettava

Keski-ikäisen minä-kertojan varhaisen lapsuuden muistoja Itä-Helsingin mummolasta ja kodista.

Maailman kauneinta kieltä. Inspiroivaa ja tuudittavaa. Tekstiin hukkuu, tarina kulkee vakaasti eteenpäin ja mielikuvat ovat hurjan eläviä.
Niin raastavan yksityiskohtaista kuvausta, että riveiltä on helppo löytää itsensä, vaikka en elänytkään omaa lapsuuttani 50-luvulla kommunistisessa kodissa. Oma mummola oli Tampereella, Saision Itä-Helsingissä, mutta mummolaidylli ja lapsen kokema syyllisyys ja havainnot omasta erilaisuudesta ovat hirvittävän samastuttavia.
Nokkelaa, oivaltavaa, miellyttävää, vapauttavaa, surullista

Pajtim Statovci – Lehmä synnyttää yöllä

Suomessa kasvanut poika Kujtim viettää kesän Kosovossa ja sama poika matkustaa myöhemmin menestyneenä aikuisena äitinsä synnyinseudulle. Epäluotettavan kertojan yritys muistaa ja hahmottaa mitä hänelle on tapahtunut väkivaltaisen isoisän kodissa tai sodasta traumatisoituneessa maassa vie häntä tuskallisesta tilanteesta toiseen.

Paras ja kauhein kirja pitkään aikaan.
Julma, väkivaltainen, graafinen, inhottava ja iljettävä. Mutta tästä kaikesta huolimatta ihan tavallinen ja arkinen. Köyhyys, homofobia, patriarkaatti, islamofobia ja rasismi olivat läsnä joka sivulla, joka välissä. Samalla tavalla kuin ne ovat jatkuvasti läsnä oikeassa elämässä, mutta nyt niitä oli pakko katsoa silmästä silmään. Ei ollut tilaa katsoa pois.
Pahuus kuljetettiin salakavalasti kirjan riveiltä lukijaan. Välillä suutuin hahmoille niin että halusin kostaa heille, halusin että heitä sattuu. Nerokas tapa osoittaa julmuuden ydin ja arkisuus. Ihan tavallinen, karkkipussin kanssa nojatuolissa kirjaa lukeva minä tuohduin niin, että halusin pahaa.
Huomasin ujuttavani autofiktiotulkintaa sinne, minne se ei kuulu. Statovci haastoi tätä edustavuuden oletusta Helsingin Sanomien haastattelussa (linkki juttuun, maksumuurin takana) tätä. Haastattelussa hän toteaa: ”Tuntuu siltä, että aivan kuin olisi oletus, että jotkut maailmat – vain siksi että ne ovat vieraita ja tuntemattomia – tyhjenisivät fiktiossa nopeammin.” Hyvä haasto!

Elena Ferrante – Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Napoli-sarjan kolmas osa, jossa Elena ja Lila ovat kasvaneet aikuisiksi. Elena etsii paikkaansa akatemiasta, julkaisee kirjan. Lila on töissä karuissa oloissa makkaratehtaalla. 70-luvun Italiassa eletään poliittisesti herkkää aikaa, mikä näkyy molempien naisten elämässä, mutta eri tavoilla.

Feminismi on tuotu kirjaan hyvin. Patriarkaatti on ollut koko ajan läsnä, mutta nyt Elena vasta oppii sille olevan sanoja ja havaitsee olevansa osa naista sortavaa järjestelmää. Lukija on tämän jo tiennyt, mikä tuntuu luovan tavallaan valta-aseman lukijan ja Elenan välille. Hoksaa nyt hoksaa nyt. Elena hoksaa, mutta miehet ympärillä eivät. Havainnollistava kuvaus patriarkaatin rakenteista ja miesten sokeudesta sille löytyy kohdasta, jossa mies ei halunnut kotiinsa kotiapulaista “orjaksi” ja Elena kysyi, että kukas ne kotityöt ja lapset sitten hoitaisi, mihin hän sai vastauksen: “Sinä olet äiti, et orja.”
Pidin myös siitä, miten Elena hahmottaa feminististen radikaalien tekstien kautta, että hän on opiskellut kritiikittömästi ja opetellut omaksumaan, eikä ajattelemaan. Voi meitä!
Lilan ja Elenan suhde on edelleen aivan häkellyttävä. Miten riippuvaisia he ovat toisistaan, ja miten paljon se vie heitä eteenpäin mutta samalla kuinka paljon se vaivaa molempia. Lilan rooli Elenan muusana on hävyttömän konkreettista, koska niillä sivuilla, joissa Lila ei ole läsnä, kirja melkein laahaa. Se tuntuu epäreilulta. Elena on ihana ja taitava ja hänen elämänsä soisi olevan mielenkiintoista oli Lila osa sitä tai ei, mutta ei. Lila värittää tai maustaa tai pompauttaa tarinan eteenpäin tavalla johon Elena yksin ei pysty.

Iida Turpeinen – Elolliset

Merilehmän kautta kuvataan yksittäisten ihmisten suhdetta toisiin lajeihin ja luontoon, ja sitä kautta jäsentyy koko ihmiskunnan suhde ympäristöön.

Nyt! No nyt!! Rakastan kun aiheeseen uppoudutaan ja lukijalta edellytetään jaksamista ja keskittymistä. Nyt on kirjallisuutta parhaimmillaan, viihdyin, opin ja jouduin vaatimaan itseltäni paljon.
Ihmisen suhde luontoon on kyllä kelju. Elollisissa kuvattu suurvaltakilpailun ja tieteen kautta tapahtuva luonnon valloittaminen ja alistaminen jatkuu edelleen, vaikka muuttuneessa kontekstissa. Ekologisen kriisin partaallakaan ihmiskunta ei malta lopettaa tai viisastua.

Pirkko Saisio – Vastavalo

Saision trilogian toinen osa, jossa seikkaillaan välillä Sveitsin Alpeilla metsästämässä Julie Andrews -kokemusta orpolasten kanssa, välillä oppikoulussa ja välillä suhteessa omiin vanhempiin, jotka alkavat inhimillistyä lapsen varttuessa. Kirjailijan alku yrittää löytää itseään.

Tästä en pitänyt yhtä paljon kuin trilogian ensimmäisestä. Saision kirjoitustyyliin tuli tässä kirjassa enemmän metaforia ja yksinkertaisia asioita sanottiin välillä turhan monimutkaisesti.
Kieli edelleen silti älyttömän kaunista. Itseironia ja huumori ilahduttavaa.

Salla Vuorikoski – Sanna Marin – Poikkeuksellinen pääministeri

Marinia läheltä seuranneiden henkilöiden haastattelujen kautta kerrottu tarina Marinin pääministerikaudesta ja ajasta sen jälkeen.

En ole yleisesti ottaen mahdottoman suuri poliitikkokirjojen fani, mutta Marin on kiinnostava ilmiö ja Vuorikoski taitava toimittaja, joten annoin mahdollisuuden.
Palautti mieleen mitä kaikkea viimeisten vuosien aikana on tapahtunut, miten nopeasti maailma mullistui ja auttoi hahmottamaan mikä rooli Marinilla tässä kaikessa oli.
Poliitikkojen ja median suhde on aina hiukan kireä, mikä korostui erityisesti Marinin kohdalla hänestä muodostuneen ilmiön vuoksi. Tämä oli kiinnostavalla tavalla osa kirjaa paitsi kerronnassa, myös rivien väleissä.

Emilie Pine – Tästä on vaikea puhua

Esseekokoelma aiheista, joista on vaikea puhua. Päiväkirjamainen ja rehellinen.
Olisi pitänyt lukea englanniksi.

Lars Olof Lampers – Tyttöjen ilta

True crimea. Plaah. Kuuntelin koska storytel niin suositteli. True crime on helvetin epäeettinen konsepti, melkein hävettää että tämä on täällä listalla.
No, sanotaan se, että opin jotain rikostutkinnan vaiheista ja tekotavoista. Hahmotin myös entistä paremmin, miten tärkeää syyttäjän on muotoilla syytteensä tavalla, johon tuomioistuimen on mahdollista ottaa kantaa.

Helmikuussa voisin ottaa lukulistalle vähän enemmän niitä tenttikirjoja.