Minusta tuli suorittaja – ihan yhtäkkiä ja vahingossa. Aiemmin niin leppoisa elämäntyyli vaihtui salakavalasti girlbossailuun melkein jokaisella osa-alueella. Opin optimoimaan arkea ja saamaan iloa minuuttiaikataulusta. Tunnollisuus ja optimointi voivat olla ihan hyvästä. Suorittamalla elämää minusta tuli aikaansaava, hyvä opiskelemaan, harrastin paljon, vietin aikaa ystävien kanssa ja lepäsin. Hoksasin, että ehdin kyllä tehdä kaiken mitä haluan, kun vain suunnittelen päiväni hyvin ja varaan aikaa myös palautumiselle. Ensin selvitin, mihin aikani kuluu, ja sitten ryhdyin optimoimaan.
Se oli mahtavaa. Täytin vihon sivut viikkosuunnitelmilla, noudatin niitä ja saavutin elämäntyylin, joka näytti Pinterest-taululta. Arki soljui vauhdilla, ja sain niin paljon aikaan, että aloin kahmia lisätekemistä – osin vahingossa, mutta oikeastaan hyvin tietoisesti. Kiireinen ja vauhdikas elämä sopii minulle. Nautin touhottamisesta ja olin keksinyt salaisen koodin siihen, miten tehdä se ilman että jouduin tinkimään levosta tai läheisten kanssa vietetystä ajasta. Hyvä renki, tämä viikkolistojen ohjaama elämä.
Liian pitkälle menneen suorittamisen ensimmäinen merkki oli se, että aika loppui kesken. Halusin aloittaa uinnin, mutta en keksinyt missä välissä ehtisin uimahalliin. Ärsytti, kun jouduin myöntämään, että aika ei riitä, vaikka koko suorittamisfilosofiani perustui siihen, että nimenomaan riittää, jos priorisoi ja suunnittelee huolellisesti. Mutta tekemisen loputon lisääminen ei ole mahdollista. Kävin jo nyrkkeilemässä, tanssimassa, lenkillä ja kuntosalilla. Viikkoon ei mahtunut viidettä harrastusta. Neljänkin kohdalla täytyi valita mitä tekee vain yhden kerran viikossa, ja siinäkin tapauksessa viikko kului ilman yhtäkään lepopäivää. Lopulta tylsistyin ja liikunnan ilo katosi. Lenkille lähteminen huvitti joka kerta vähemmän, lopetin nyrkkeilyn ja kuntosalilla painot jämähtivät paikalleen.
Toinen merkki oli uupuminen opiskeluun. Kandin kirjoittaminen alkoi laahata, espanjan tunnilla sekoitin tavalliset pronominit toisiinsa, en päässyt tenteistä läpi enkä jaksanut lähteä luennolle, vaikka aihe oli maailman mielenkiintoisin (EU:n naapuruuspolitiikka, kyseisellä luennolla näkökulma oli itään, ennakkoartikkeli käsitteli Ukrainaa).
Kolmas merkki liioittelusta oli ensimmäistä kahta hälyttävämpi. Suoritin sosiaalisuutta. Ystäviä piti vihkoon kirjoitetun viikkosuunnitelman (ylin auktoriteetti) mukaan nähdä ainakin 2-3 kertaa viikossa. Sitten tuli lauantai, kun joku kysyi lähdenkö kaljalle ja mietin etten lähde, koska olin viettänyt iltaa yhden kanssa maanantaina, käynyt kävelyllä toisen kanssa keskiviikkona ja puhunut pitkän puhelun kolmannelle torstaina. 3/3 – viikko oli jo tältä osin jo paketissa. En näe yhtä, koska olin jo nähnyt muita. Minulla ei ollut sosiaalisesti ylikuormittunut olo, ei väsyttänyt, ei tuntunut siltä että kaipaisin omaa aikaa – kaikki nämä olisivat olleet hyviä syitä jättää weizenbock toiseen kertaan. Mutta syynä se, että suoritin jo ystävyyden velvoitteet kollektiivina tältä viikolta on absurdin tyhmä.
Neljäs liioittelun merkki liittyi syömiseen. Pitää syödä, että jaksaa. Terveellinen ruokavalio on monipuolinen, eettinen ruokavalio on vegaaninen ja hyvä ruokarytmi on kaiken a ja o. Pidin satokausikalenteria keittiön seinällä ja suunnittelin viikon ruoat sesongin mukaan. Ostin tehosekoittimen, jotta tummuvat hedelmät saisi muutettua smoothieksi, eikä biojäte täyttyisi ja houkuttelisi banaanikärpäsiä. En tykkää veriappelsiineista, mutta ostin niitä silti. En ole erityisen kiinnostunut kokkaamisesta, mutta se sopi tällaisen elämäntyylin estetiikkaan. En useinkaan halua syödä uusia ruokia, mutta käytin silti aikaa reseptien selaamiseen ja niiden testailuun. Ruoka oli varmaan ihan hyvää, mutta syöminen ei ollut kivaa. Sitten päätin kääntyä 180 astetta. Vitut satokaudesta ja uusista mauista. Jos haluan syödä makaronilaatikkoa joka päivä monta päivää, ketsupin tomaatti saa luvan olla ainoa kasvis tällä lautasella. Suorittaminen yhteen suuntaan romahdutti mielenkiinnon ruokaan ja lähdin toiseen suuntaan tarmokkaan kapinallisesti. Söin vain jotta jaksoin. Ruokaan liittyvät makuelämykset väistyivät ja delegoin ruoanlaiton ravintoloille tai valmisruokatehtaille. Kultainen keskitie ei kerta kaikkiaan ollut vaihtoehto.
Niin vain oli ihanan mallikas, vauhdikas ja trendikäs elämä muuttunut paahtamiseksi ja tympeäksi. Ruoka oli tylsää, kavereiden näkeminen oli vain rasti ruudussa, liikunnan ilo hävisi ja opiskelu muuttui kiinnostavasta rasittavaksi. Hustler-glow-up-Pinterest-girlboss-elämä oli pettänyt minut.
Mutta millä päästä pois tällaisesta suosta? Yritin hahmottaa, miksi en voi hyvin, vaikka juon vitamiiniporejuoman joka päivä, taukojumppaan ahkerasti, harrastan suositusten mukaisesti rasittavaa liikuntaa muutaman tunnin viikossa ja kaiken lisäksi käyn avannossa? Eikö tämäkään saatana riitä? En ollut varma, miten purkaa tilanne, mutta tiesin, että kun on epävarma, kannattaa tehdä lista. Keitin kahvin, istuin alas ja kirjoitin vihon tyhjälle sivulle otsikon: millaista elämää haluan elää?
- Haluan kivoja harrastuksia
- Haluan että mun kodissa käy säännöllisesti mulle rakkaita ihmisiä
- Haluan saada hyviä arvosanoja.
Mutta kun nämä kaikki olivat jo plakkarissa. Käänsin vihosta seuraavan sivun ja kirjoitin uuden otsikon: Kivoja asioita
- Tanssiminen,
- trampoliinit,
- paistuvan valkosipulin tuoksu,
- auringonlaskut Näsijärvellä,
- lumiset puut,
- pakkanen nenänpäässä,
- multa varpaissa,
- hengästyminen, kun se kirvele keuhkoissa,
- mustelmat, kuhmut, naarmut ja haavat, mutta siinä merkityksessä mitä ne oli lapsena kesäpäivän jälkeen,
- koirien silittäminen,
- suuteleminen, toisen alahuulen pureminen,
- huutaminen keikalla kun tulee oma lempikappale, joka on kaikkien muidenkin lempikappale ja joka ilta setlistillä,
- punaviinistä humaltuminen,
- yökerhon tanssilattialla kenkien tarttuminen tahmeaan lattiaan,
- suola huulilla kun on sukeltanut mereen,
- nilkkojen vihlominen avannossa,
- pehmeä sohva, tuttu kainalo, hampaankoloon juuttunut paukkumaissi.
Tuijotin listaa ja siinä se oli. Vastaus. Keholliset nautinnot. Ugh. Pitikin olla tällainen helvetin klisee. En nauti elämästä, koska rastit tehtävälistalla riittävät vain tiettyyn pisteeseen asti. Tarvitsen liikunnan iloa vähintään yhtä paljon, jos en enemmän, kuin reippailua muutaman tunnin viikossa. Ruoan pitää olla minusta hyvää, sen pitää tuoksua, näyttää ja maistua subjektiivisesti hyvältä. Opiskella voi 6–8 tuntia päivässä, mutta ei yhtään enempää, viikonloppuisin ei yhtään. Elämän pitää tuntua kivalta enemmän kuin näyttää siltä.
Ja niin alkoi uudenlainen suunnitelmallisuus.
Kalenterista hävisi liikuntasuunnitelma ja ryhdyin pohtimaan päivittäin millaista liikuntaa juuri tänään kaipaan. Haluanko juosta, tanssia, venytellä, uida, käydä salilla, pötköttää? Satokausikalenteri jäi seinälle, mutta veriappelsiinit kauppaan. Aloin kantaa kotiin joka kauppareissulla banaania (vaikka se ei olisi sesonkia) ja tofua (koska tofu on parasta). Viikon puuhalistalta hävisi ”näe 2-3 ystävää”, näen kyllä ilman velvoittautumistakin. Siirryin girlrest-eraan.
Opintojen kohdalla keventäminen olikin sitten kova pala. Droppasin puolet kursseista, kun ystävä tähän tiukkasanaisesti komensi, mutta pitkin hampain. Olisin saanut sivuaineen valmiiksi nopeammin, ehkä valmistunut nopeammin, ehkä päässyt työelämään kiinni, alkanut maksaa veroja ja ollut mallikansalainen, jos olisin jatkanut. Opiskeleminen on hirveän palkitsevaa. Opintopisteet ja arvosanat ovat numeerisesti mitattavissa, tyydytys keskiarvosta tai palkista, joka lähestyy valmistumista on älyttömän miellyttävää seurata. Mutta tiedän kyllä, että olisin oikeasti palanut loppuun jos olisin jatkanut. Ja sitä paitsi, mallikansalaisille ei ole numeerista mittaria eikä heille jaeta todistuksia tai tarroja.
Vointi alkoi kohentua heti. Kandityö valmistui ja paistoin yhä useammin sipulia ruoan kanssa, enkä skipannut sitä tylsänä työvaiheena. Soittelin kavereille ja rapsuttelin koiria. Lopetin kuntosalijäsenyyden ja ostin uimalakin. Sain uutta puhtia ja iloa. Opinnot olivat inspiroivia, liikunta piristi. Touhuaminenhan on mukavaa! Voisin opetella soittamaan pianoa. Pitäisi puhua paremmin ruotsia, menisiköhän yliopistolla jotain tasonmittauskurssia? Nyt muuten pidän kotibileet. Voisi alkaa käymään treffeillä. Pitäisikö lähteä ehdolle kuntavaaleissa? Voisin perustaa blogin. Livemusiikki on ihanaa, täytyypä ottaa tavaksi käydä keikoilla tai filharmonian konserteissa säännöllisesti. Olipa kivaa lukea kovakantista kirjaa e-kirjan sijasta, missäköhän mun kirjastokortti on? Veriappelsiinit ovat näköjään alennuksessa, se näyttää kivalta auki leikattuna. Taidan olla väärällä alalla… jos valmistumisen jälkeen hakisin oikikseen?
Aallonharjalla 