Lukemisen teemavuosi on jatkunut tammikuusta hyvin, vaikka tahti on vähän rauhoittunut. Helmikuussa luin tai kuuntelin viisi kirjaa, joista yksi oli lastenkirja. Tässä nämä!
Pirkko Saisio – Punainen erokirja
Punainen erokirja on omaelämäkerrallisen trilogian päätösosa. Se on kaunis, elämänmakuinen ja ihanan ironinen kuvaus poliittisesta toiminnasta yliopistoteatterissa, aikuistumisesta ja kasvukivuista. Kirja käsittelee myös lesboutta ja naisten välistä rakkautta ajassa, kun homoseksuaalisuus oli rikos.
Saision kirjoitustyyli on nerokas. Välillä tarina lähtee kummallisille sivupoluille, mutta lukijana tähän on niin uppoutunut, että asioiden välisiä yhteyksiä ei edes hoksaa kaivata. Täydellistä, ihanaa! En yhtään ihmettele, miksi tämä oli Helsingin Sanomien kirjallisuuden ammattilaisten valinta 2000-luvun parhaaksi suomalaiseksi kirjaksi. En ylläpidä henkilökohtaista maailman parhaat kirjat -listaa, mutta jos sellainen olisi, tämä olisi ehdottomasti siellä.
Jane Austen – Järki ja Tunteet
Austenin kirjoihin voisi hukuttautua. Niin lempeää ja huvittavaa on hänen hahmojensa toiminta ja ajattelu. Pidän Austenin tyylin yksinkertaisuudesta. Kirja seuraa kahden sisaruksen, järkevän Elinorin ja tunteellisen Mariannen elämiä ja rakkaustarinoita. Kirjan nimi sisältää jo kaiken olennaisen, lukijaa ei tässä mielessä haasteta.
Ironinen, hauska, tarkka ja oivaltava!
Pidän elämänohjeista tai moraalisista viesteistä, joita Austen upottaa tekstinsä sekaan. Esimerkiksi Elinorin keskustellessa sellaisten henkilöiden kanssa, joita hän ei kunnioita tai joista hän ei pidä, hän pitäytyy korjaamasta heidän erheellisiä näkemyksiään. Väittelyyn osallistuminen validoisi toisen kiinnostavaksi keskustelukumppaniksi, eikä sitä kannata aina tehdä.
Atte Korhola – Kristillinen äärioikeisto ja Trump
Kuvaus äärioikeistolaisesta, nationalistisesta, kristillisestä dominionismista ja terrorista. Korholan viesti on, että Yhdysvalloissa on kristillisiä ääriryhmiä, jolla on vaikutusvaltaa ja vahva side Trumpiin.
Olen seurannut Trumpin suhtautumista kristillisyyteen ja tiettyjen uskonnollisten liikkeiden poliittista aktiivisuutta jonkin verran viimeisten vuosien aikana. Omasta kiinnostuksesta ja käytetystä ajasta aiheen parissa huolimatta, on välillä vaikea hahmottaa mistä ja miten vakavasta asiasta on kyse. Korholan kirjan perusteella vaikuttaisi siltä, että tässä tapauksessa olankohautus on liian mieto reaktio.
Itselle kirja herätti kysymyksiä uskonnon määrittelyistä ja siitä, miten yhden uskontokunnan sisällä voi olla loputtoman erilaisia tulkintoja lähteistä ja opeista. Korhola alleviivaa useaan otteeseen sitä, miten ääriryhmien tulkinnat esimerkiksi Raamatusta poikkeavat siitä, mitä Euroopassa tai Suomessa on totuttu pitämään kristillisenä. Huomasin itse olevani välillä taipuvainen ajattelemaan, että ei-ääriajattelu olisi jotenkin enemmän oikea tulkinta – siis teologisesti oikea – vaikka eihän se minun asiani ole päättää. Moraalisesti voin ottaa kantaa, mutta teologiaa en tunne, ja suhteeni kristinuskoon on etäinen. En voi osallistua uskontokunnan sisäiseen keskusteluun Raamatun tulkinnasta, koska olen ulkopuolinen. Tämä ajatus lähti niin kiinnostaville tasoille, että ryhdyin työstämään tästä kokonaan omaa esseetää. Pysykää kanavalla!
Roald Dahl – Matilda
Kaipasin kevyempää lukemista Korholan kirjan jälkeen, joten tartuin Roald Dahlin Matildaan, joka jäi minulta lapsena lukematta. Kirja on ollut omassa hyllyssäni jo yli 20 vuotta, ja olen samaistunut kansikuvan tyttöön lapsesta saakka, mutta en ikinä lukenut kirjaa. Oli jo aikakin!
Matilda on ihmelapsi, joka 4-vuotiaana lukee jo kirjallisuuden klassikoita ja ymmärtää ympärillään toimivien aikuisten olevan ilkeitä ja tyhmiä. Matilda ei vähästä hätkähdä, vaan ryhtyy jakamaan oikeutta kepposten kautta. Rakastin Matildan juonittelua ja sitä, miten se kuvattiin kirjassa eettisesti oikeamielisenä toimintana!
Kiinnitin erityistä huomiota kohtaan, jossa Matilda toteaa, että jos haluaa käyttäytyä todella huonosti, se on tehtävä kunnolla, koska silloin aikuiset eivät usko. Jos rehtori sinkauttaa lapsen saparoista kuin moukarin koulun aidan yli, eivät lapsen vanhemmat kotona usko tarinaa todeksi, vaikka lapsi tästä kertoisikin. Tämä on hyvä muistutus: jos haluaa olla ilkeä, julma tai väärinkäyttää valtaa, se tulee tehdä häikäilemättömästi ja siinä määrin kohtuuttomasti, että kukaan, joka ei ollut paikalla, ei usko. Edellisen lukemani kirjan (Korholan teos) käsittämättömät tarinat huijareista, kulteista ja kristillisestä terrorismista olivat tuoreeltaan mielessä, ja yhdistin Korholan kirjassa kuvatun toiminnan tähän samaan häikäilemättömyyden logiikkaan.
Patti Smith – Just Kids
Tutustuin Patti Smithiin Ruisrockissa 2016, kun hän veti tajunnanräjäyttävän, uskomattoman ja häkellyttävän hienon keikan. En tuntenut hänen musiikkiaan juurikaan, mutta lavakarisma ja tapa, jolla Smith otti yleisön haltuun oli niin järisyttävä, että keikan läpi oli pakko tanssia ja huutaa. Tuo on edelleen paras keikka millä olen ikinä ollut. Vaikka Smith muovasi minusta tunnissa lojaalin fanin itselleen, luin hänen palkitun romaaninsa vasta nyt. Syy on yksinkertainen: luen mieluiten suomeksi. Tämän luin englanniksi.
Patti Smith on upea, ihana, hauska, rohkea ja kirjoittaa niin kauniisti, että sielua riipii. Kirja on muistelmateos, joka kietoutuu hänen ja Robert Mapplethorpen rakkaustarinan ympärille. Rakkaus hänen ja Mapplethorpin välillä on kuvattu lämmön ja ystävyyden linssin läpi myös niissä kohdissa, kun heidän välillään on etäisyyttä. Kirja on kuin opas sielunkumppanuuteen.
❤
Maaliskuu on jo puolivälissä ja tekstin teemavuosi on edelleen vahvoissa kantimissa! Ei siis kuukauttakaan kun on seuraavan kirjakatsauksen aika.
Lukemisiin!
Aallonharjalla 