Author: Miina Aaltonen

Listat, Uncategorized

Kansan parissa

Miina Aaltonen

Olin viettämässä 25-vuotissyntymäpäivääni ystävieni kanssa anniskeluravintola Ruby and Fellasin terassilla. Oli maaliskuun alku ja ulkona oli pakkasta. Oli lauantai ja ravintola oli täynnä, joten meidän seurueemme sai pöydän ulkoa terassilta. Joimme olutta lämmittimien alla pipot päässä ravintolan tarjoamat viltit polviemme päällä. Yhtäkkiä viereisen pöydän keskustelu äityi väittelyksi, jonka alkua emme kuulleet. Loppu meni kuitenkin jotakuinkin näin: “Miten sä voit luottaa sen politiikkaan? Oletko sä edes nähnyt minkälaiset hiukset sillä on?”

“Wau, Miina. Ehkä sun ei pitäisi vaihtaa alaa”, ystäväni tokaisi ja jatkoi: “Onkohan kukaan arvioinut poliitikkojen kyvykkyyden yhteyttä heidän hiuksiinsa. Voisit olla ensimmäinen!”

“Ei taida olla. Kyllä tämä kansan pariin jalkautuminen kannattaa!” vastasin.

“Kirjoita heti ylös!”

Avasin puhelimen muistiinpanosovelluksen ja kirjoitin otsikoksi Kansan parissa. Ja niin syntyi lista sitaatteja, jotka on kerätty vastaavasti kontekstittomista tilanteista ohikulkijoiden suusta kansan pariin jalkautuessa. Tässä muutama näyte:

“Omaisuuden tuhoaminen on vitun lame mut kaada glitteriä sen autoon tai postilaatikosta. Se ei lähde sieltä ikinä mut on silti melko harmitonta.”

“Kadun nyt jo tätä päätöstä, mutta en anna sen estää mua”

“Menispä huonommin, niin voisi edes luovuttaa.”

“Kaupinojan saunalla käy vain sellaisia pullantuoksuisia kansallissosialisteja.”

“En voi muuttaa nyt. Mulla on feng shuit ihan huolella viturallaan.”

“Jos sä et osaa tiivistää sun sanomaa minuuttiin, niin sä et osaa tehdä musiikkia.” (toim. huom.: punkkarit <3)

“Se Esko, jonka tapasitkin, lainasi vuonna 1998 Linnunradan käsikirjan liftareille kirjastosta ja lainasi sen Askolle, joka lainasi sen minulle, minä hukkasin sen ja Esko sai siitä sakot. Tai en hukannut, mutta kaadoin viinipullon siihen päälle. Yritin kyllä pestä, se oli kotiviiniä. Pidin molempia siinä pyörän tarakalla.”

“Nyt mennään! Siellä on kissa, siellä on viinaa, siellä on homoja ja siellä on muutama heteroseksuaalinen siippa!”

“Hyvänen aika miten kallista. Tällä hinnallahan saisi yhden kurkun.”

Lista päivittyy aktiivisesti, jakakaa toki omia vastaavia kansan parissa kuultuja helmiänne!

Kirjat, Uncategorized

Huhtikuun kirjat

Miina Aaltonen

Huhtikuussa luin kaksi kirjaa. Vähän tekisi mieli sättiä itseäni siitä että se on vähän, mutta en säti. Jokainen luettu hetki on hyvä hetki! Tärkeintä on lukea eikä kirjallisuuden tarvitse (pidä) olla suoritus.

Haruki Murakami – Norwegian Wood

Toru Watanabe muistelee nuoruuttaan ja opiskeluaikojaan. Tarinassa on kummallisia ystävyyssuhteita ja kaksi hyvin erilaista rakkautta: Naoko, Torun ensirakkaus, jolta elämä on ottanut enemmän kuin antanut sekä Midori, määrätietoinen ja itsevarma nainen, joka päättäväisyydellään pakottaa Torun etenemään elämässään. Kirja vilisee ihmissuhteiden monimutkaisuutta, surua, haikeutta, seksiä ja koomisuutta.

Tämä oli ensimmäinen Murakamin kirja, jonka luin! Pidin kirjoitustyylistä, mutta hahmoihin pitkälti ärsyynnyin. Kirjat, joissa hahmoista ei pidä tekevät hankalaksi sen arvioinnin, pitääkö kirjasta vai ei. Hahmojen persoonallisuuksia kun ei kannata rinnastaa itse kirjaan, vaikka he tarinaa kuljettavatkin eteenpäin. Osittain ärsyynnyin mielestäni aiheesta: hahmot olivat vaihtelevasti itsekeskeisiä, ylimielisiä tai herkkänahkaisia ja tekivät outoja valintoja suhteessa toisiinsa. Toisaalta kuka meistä ei olisi välillä itsekäs, ylimielinen ja herkkänahkainen ja tekisi outoja valintoja. Kirja ei yritä kaunistella mitään, vaan päinvastoin käsittelee ihmissuhteiden monimutkaisuutta suorasukaisesti. Paikoin tämä oli vaivaannuttavaa.

Helga West – Puhu nukke

Puhu nukke on tiivis esseekokoelma, jossa matkataan Tenojoen varrelta Helsinkiin ja takaisin, kuunnellaan popmusikkia ja jäsennetään saamelaisuutta ja tyttöyttä eri näkökulmista. Tiedeyhteisön epäeettiset tutkimustoimet vuodesta toiseen, pakkosuomalaistaminen ja haudanryöstöt lomittuvat henkilökohtaisiin kokemuksiin ristiriitaisesta suhteesta itsen ja menneiden sukupolvien välillä. Kirja ulottaa otteensa lähisuhdeväkivaltaan ja ilmastonmuutokseen mutta juurtuu kuitenkin lintujen lauluun.

Esseissä tietyt teemat, kuten nuket, popmusiikki ja linnut, toistuvat aiheiden välillä, mikä luo sidosteisuutta muuten paikoin irrallisten tekstien välille ja tuo kokonaisuuteen inhimillisen sävyn. Kirjan on selkeästi kirjoittanut ihminen, joka elää juuri tällaista, tämän makuista, hajuista ja kuuloista elämää. Osa teksteistä vaikuttaa jäävän vaille viimeistä hiomista, mutta sitä voi pitää myös osana valittua tyyliä: elämänmakuisissa teoksissa saa olla myös lyhyitä, rosoisia ja hiukan keskenjääneitä kulmia.

Saamelaisista on vuosisatoja puhuttu muiden suilla. Muut tutkivat, määrittelevät, arvioivat ja päättävät miten, missä ja miten paljon saamelaisuus näkyy ja kuuluu. Puhu nukke rikkoo tätä kaavaa ja on siksi erityisen tärkeä kirja.

Uncategorized

Hakkaan omat halkoni

Miina Aaltonen

Lumi huojuu kuusten päällä paksuina tykkyinä ja saa maiseman näyttämään Muumilaaksolta. Hiihdän umpihankea eteenpäin. Metsä narahtelee pakkasessa. Harkitsen vilkaisevani karttaa, mutta en vaivaudu nyt. Tiedän olevani pian perillä. Jos jotain osaan, ja jos jossain olen hyvä, se on tämä. Osaan olla metsässä, varsinkin talvella. Talviretkeily tuntuu olevan minulla verissä. Eräily ja etätaidot ovat jotain, mitä minun ei koskaan tarvinnut edes harjoitella — tarvitsi tietysti oikeasti, mutta mikään tässä ei ole koskaan ollut vaikeaa.

Kaikki muu tuntuu olevan. Joudun näkemään vaivaa löytääkseni tajunnanvirrasta merkitykselliset ajatukset. En osaa poimia kirjoista tai artikkeleista olennaisia kohtia ensi lukemalla. Luennoilla joudun jatkuvasti muistuttamaan itseäni keskittymään. Pidän puhelimen laukussa, sillä sosiaalisen median himo kuiskuttelee että jään jostain paitsi, jos keskityn luentoon enkä jatkuvaan päivitysten virtaan. Hermoverkkoni eivät vilise sähkönsinisinä jatkuvasti minun luodessa asioiden välisiä yhteyksiä samalla kun huudahtelen “Ahaa!” tai “Heureka!” En ole koskaan Elle Woodsin tapaan hörähtänyt: “What, like it’s hard?” Minulle se on vaikeaa.

Nostan sukset pystyyn lumihankeen. On ihan helvetin kylmä. Kylmyys tuntuu usein hyvältä. Olen siinä määrin pohjoisen tyttöjä, että en kaipaa melkein koskaan pois pakkasen puremien tieltä, vaan päinvastoin nautin nenän nipistelystä ja viimasta iholla. Inhoan hikoilua, mutta vilunväristykset otan avosylin vastaan. Nyt on kuitenkin jo ylitetty mukavan palelemisen raja. Kaipaan tulta ja lämpöä.

Jos olisin sivistynyt, osaisin kirjoittaa nokkelia, viittauksia viljeleviä ja analyyttisia tekstejä. Tuntisin Raamatun ja Dostojevskin, rinnastaisin vaivattomasti Charlie xcx:n ja keskustapuolueen, löytäisin merkityksiä ja kauneutta katupölystä, en vain aivastuksia. Sivistynyt minä katsoisi elokuvia – suurenmoisia klassikoita tai uusia ja kokeellisia. Nauttisin vanhoista italialaisista filmeistä siinä missä Hepburneista. En katsoisi samoja sarjoja uudelleen ja uudelleen, vaan seikkailisin scifin tai historian tai minulle vieraan kulttuurin pienen budjetin indie-leffan kanssa viikottain.

Kädet ovat jo niin kohmeessa, että en tahdo tarttua kirveen varteen ja ryhtyä pilkkomaan polttopuuta. Revin koivuklapin kyljestä tuohta ja arvioin, olisiko sitä tarpeeksi, että se riittäisi sytyttämään paksut ja jäiset halot ilman niiden pilkkomista.

Sellaisessa rinnakkaistodellisuudessa, jota en osaa määritellä, koska en jatkanut fysiikan parissa lukion jälkeen, olen suuri ajattelija, esseisti ja kirjailija. Siellä minä vain kirjoitan, ja kirjoitan niin terävästi, että joku kustannustoimittaja sitten aikanaan löytää tekstit, painaa ne kansien väliin ja vie kirjastoon. Kolmenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua nuori tyttö kysyy lukusuositusta ja kirjastossa työskentelevä vanhahko nainen, jolla on helmipunottu nauha kiinni silmälasien sangoissa hymyilee tietävästi ja saattaa hänet hyllylle 82C. Sen päädyssä lukee ”esseet”, tai ”filosofia” tai ”feminismi”. A-kirjaimen kohdalla on minun kirjojani. Helsingin Sanomat arvosteli ne ensin käsittämättömäksi kaaokseksi ja vaikeasti hahmotettavaksi kokonaisuudeksi, josta puuttuu ydin, särmä ja sanoma. Mutta tekstien mittava suosio sai lehden kriitikot alistumaan ja myöntämään, että kyllähän tässä puhuu sukupolvensa ääni. Olen radikaali, räjäyttävä ja monimutkainen. Kirjojani on käännetty 67 kielelle. Ne haastavat lukijaa, mutta ovat silti huomattavan saavutettavia. Kierrän puhumassa ajatuksistani eri tapahtumissa, tapaan Obaman Obamat ja voitan Nobelin.

Kasaan polttopuut ja asetan muutaman tuohen niiden väliin. Jaa a, siinä ja siinä riittääkö tämä määrä tuohta näihin puihin. Mutta en malta ryhtyä puiden tekoon, joten sytytän ensimmäisen tuohen ja asettelen sen halkojen lomaan. Katselen kun se palaa kirkkaalla liekillä ja nuolee ahnaasti puiden jäisiä syitä.

Toisessa rinnakkaistodellisuudessa puhun sujuvasti ruotsia ja espanjaa. Toisaalta saksa, kiina ja arabia tarjoaisivat laajemman kielipohjan, joten niitä myös. Mutta täällä, tässä maailmassa, en osaa. Olen melkein katkera sille Miinalle, joka oli joskus ruotsissa jopa ihan hyvä mutta antoi kielen sittemmin unohtua. Samoin se Miina, joka opiskeli espanjaa puolitoista vuotta, olisi voinut jatkaa sillä tiellä pidempään.

Puu savuaa, hiiltyy hiukan, mutta ei jaksa syttyä. Viimeiset tuohet käpristyvät kerälle ja niissä hohtaa enää muutama yksittäinen kipinä. Hitto. Tartun kirveen varteen ja lyön muutaman halon pieneksi. Veri lähtee heti liikkeelle, eikä minulla ole enää kylmä. Poimin maasta yhden halon, jossa on siisti, terävä kulma ja veistän kiehisiä. Tästä en ole koskaan pitänyt. Pitkään syytin puukkoa ja sen liian tylsää terää, mutta vuosien mittaan tämäkin vaihe on alkanut luonnistumaan. Pakko on opettanut. Valitsen silti toiset sytykkeet aina kun se on vaihtoehto. Mutta nyt, taas, kun käytin jo kaikki tuohet, ei auta kuin veistellä.

Kaksi vuotta sitten päätin kandiksi valmistumisen jälkeen vaihtaa alaa oikeustieteelliseen. Vajaa vuosi sitten tulostin yliopiston kirjastolla pääsykoemateriaalit ja istuin värikkäiden post-it -lappujen kanssa tekemään lukusuunnitelmaa. Kirjasin itselleni kuukauden urakkaa varten motivaatiolauseen, jonka teippasin läppärin reunaan: “Ei auta.”

Tulella kestää hetken löytää kiehisistä puiden rosoisiin reunoihin, joihin tarttua. Savu kutittelee nenää. Liekit humauttavat lämpöaallon kasvoille. Riisun rukkaset ja ojennan sormeni kohti nuotiota. Niitä ei enää palele, mutta kuuma hehku tuntuu miellyttävältä. Nostan kahvipannun tulen ylle kiehumaan.

Motivaatiolause oli oudon validoiva ja toimiva. En jaksa lukea enää – ei auta. En ymmärrä tätä – ei auta. Väsyttää – ei auta. Se otti vastaan lukemiseen liittyvän turhautumisen ja haasteet, mutta kuittasi ne samalla pois turhina. Varmasti väsyttää, mutta sillä ei ole nyt merkitystä, ei auta, jatketaan. Lauseessa oli sama tunnelma kuin Niilo22:n täydellisen yksinkertaisessa tsemppilausessa: “jos ei jaksa, niin koittakaa vain jaksaa”. Käytän tätä edelleen retkeillessä paljon. Eikö huvita kantaa tavaroita, hiihtää, keittää vettä tai pystyttää telttaa? Ei auta.

Kahvipannusta kuuluu poreilun ääni ja nostan sen varovasti pois. Kopautan pannun pohjaa puuta vasten ja kaadan sitä kuppiin, jonka kyljessä on muumeja. Sain sen 10-vuotiaana joululahjaksi. En pitänyt siitä kauheasti, koska kylmä emali jäätyi joskus alahuuleen kiinni. Mutta lämpimien juomien kanssa sitä ongelmaa ei ole ollut. Lisään kahvin sekaan jaloviinaa pienestä pullosta.

Kävin kitaratunneilla lapsena – itse asiassa samoihin aikoihin kun sain muumimukini – vuoden ajan ennen kuin lopetin. Olin kuulemma ihan hyvä. Osaan edelleen perussoinnut ja I Will Stayn näppäilyintron, mutta siihen musisointini jää. Kyllästyin soittotunteihin, vaikka potentiaalia jatkaa olisi ollut. Voisin olla nyt hyvä kitaristi, jos olisin valinnut toisin. Jos olisin reipas ja nopea, juoksisin maratoneja. Jos minulla vain olisi riittävän hyvä kamera ja visuaalista silmää, olisin varmasti taitava valokuvaaja. Jos olisin ollut luonnontieteissä parempi, voisin olla jo astronautti.

Kahvi on hyvää. Tai en tiedä onko oikeasti. Se on ainakin olevinaan hyvää siksi, että se on vahvaa ja lämmintä. Siitä maistuu läpi savu ja noki – ja se jallu. Kahvinporot ovat pääasiassa pannun pohjalla, mutta niitä on silti eksynyt kuppiin. Irvistelen, mutta osittain vain muodon vuoksi.

Ystäväni on pianisti, joka ei lopettanut soittoharrastusta lapsena. Hän on taitava kuin mikä. Häntä vaivasi vuosia se, miten häntä kehutaan lahjakkaaksi ja synnynnäiseksi pianovirtuoosiksi. Sellaiset kehut vähättelivät sitä työmäärää ja harjoitteluun käytettyjä tunteja. Hän on myös lahjakas, mutta se riiti vain hetken. Lahjakkuuden saavuttaessa täyden potentiaalinsa, jäljelle kilpailemaan paikasta auringossa jäävät ne, jotka ovat sinnikkäitä, uutteria ja haluavat tosissaan.

Juon kahvin melkein loppuun ja kaadan pohjalta viimeiset tipat hankeen. Katselen kuinka hiipuva hiillos valaisee noen jälkiä lumessa. Toivoisin että taivas olisi auki ja näkisin tähtiä, mutta paksu pilvipeite ei päästä mitään lävitseen. No, ensi kerralla sitten.

Lahjakkaiden valtakunnassa on varmaan iloinen ja elitistinen tunnelma kaikesta siitä, mitä on saavutettu ilman ensimmäistäkään itse ristiin pantua tikkua. Jossain piano ja kitara raikaavat musiikkia, jonka harjoitteluun ei ole käytetty minuuttiakaan ja joillekin opiskelu on egoa hivelevää, eikä jatkuvaa erehdysten kautta oppimista. Jossain lämmitellään nuotiolla, jonka joku muu sytytti ja jota varten joku muu teki puutyöt. Haluaisin silti ajatella, että sinnikkyys on tärkeämpää, että merkitys on juuri työmäärässä ja lukuisissa erehdyksissä, ei lopputuloksissa. Sillä kun hakkaa omat halkonsa, ne lämmittävät kahdesti.

Jääkiekko

Kirjoitin paikallislehden yleisönosastolle – näin siinä kävi

Miina Aaltonen

Aamulehti julkaisi 10.4. mielipidekirjoitukseni järjestyksenvalvojien toiminnasta Tappara-Ilves ottelussa 2.4.

Lue juttu: Miksi Ilveksen kannattajia lippuineen ei päästetty yläparvelle? – Järjestyksenvalvojien toiminta näytti mielivaltaiselta ja provosoivalta (AL, 10.4.)

Teksti on herättänyt ilahduttavan paljon keskustelua. Jutussa on jo lukuisia kommentteja ja olen nähnyt sitä jaettavan jääkiekkoon keskittyvillä keskustelupalstoilla. Saamani palaute on ollut toisaalta näkökulmaa kiittävää ja kehuvaa, osa on ihmetellyt miten juttuni on voitu edes julkaista Aamulehdessä, jonka muuan kommentoija mielsi niin tapparahenkiseksi lehdeksi, että tällainen näkökulma rikkoo jo lehden linjaa. Toisaalta minua on kutsuttu tietämättömäksi ja mielenipahoittajaksi. Juttua on myös luettu väärin ja osa kommenteista on ollut ohi aiheen.

Tekstini pääviesti oli, että turvallisen tapahtuman järjestäminen edellyttää tilannetajua sekä aitoa pyrkimystä rauhanomaiseen ratkaisuun. Kyseenalaistin ratkaisun sijoittaa Ilveksen kannattajat Tapparan molemmissa pudotuspelisarjan kotipeleissä alakatsomoon, ottaen huomioon että lippukiista jatkuu jo toista vuotta. Se, mikä tekstin taakse piiloutuu, on omat epäilykseni siitä, miksi näin ei ole toimittu. Vaikka kysyn miksi, minulla on kyllä aavistus vastauksesta: yläparven istumapaikoista saa huomattavasti enemmän rahaa myytynä yksittäisille katsojalle.

Toin lisäksi esiin näkemykseni siitä, että kannattajat ja järjestyksenvalvojat ovat kaksi ryhmää, joiden jäsenet eivät ole tasavertaisia keskenään: toiset ovat satunnaisesti muodostunut joukko kannattajia – toiset ovat voimankäyttöön oikeutettuja, tapahtumajärjestäjän erikseen valtuuttamaa henkilöstöä. Järjestyksenvalvojien toiminnan tulisi ensisijaisesti ennaltaehkäistä konflikteja, nyt nähty kannattajakatsomoon syöksyminen lippuja takavarikoimaan näytti pikemminkin provosoivalta.

Tekstini tavoite oli nostaa esiin se, että turvallisuutta on mahdollista rakentaa organisaatiotasolta huolellisella suunnittelulla ja tilannetajulla. Tahdoin tuoda esiin jääkiekkomaailmassa säännöllisesti varjoon jäävän näkökulman, jossa peräänkuulutetaan järjestäjän vastuuta ennaltaehkäistä kannattajatoiminnan lieveilmiöitä. Tässä on mielestäni aihiota laajempaankin keskusteluun urheilun mahdollisuuksista vaikuttaa.

Jääkiekon parissa viihtymään ja sen kautta elämään hakeutuu ihmisiä kaikista yhteiskunnan ryhmistä. Myös niistä, joilla on korkea syrjäytymisvaara tai riski ajautua elämässään syystä tai toisesta, yhdellä jos toisella elämän osa-alueella, kurjuuteen. Liigalla olisi erinomaiset puitteet löytää nämä ihmiset, tutustua heihin ja rakentaa yhteisöllisyyttä paitsi oman joukkueen, myös koko jääkiekkoyhteisön kesken. Liigajoukkueilla olisi mahdollisuus tuoda sosiaalityö tai vaikka psykologipalvelut sellaisten ihmisten ulottuville, jotka niitä saattaisivat tarvita, mutta jotka herkästi valuvat yhteiskunnan seulan lävitse yksinäisyyteen. Liiga pystyisi ennaltaehkäisemään häiriöitä siis mahdollisesti jo vieläkin paljon varhaisemmassa vaiheessa kuin mitä tekstissäni tuon esiin.

Ajattelin, että juttu saattaisi herättää mielenkiintoa. Paikalliskamppailu on asetelmana niin herkullinen, että keskustelu myös pelin ulkopuolelta jaksaa kiinnostaa. Toivon, että myös Ilveksen ja Tapparan organisaatioissa on löydetty kirjoituksen äärelle. Silloin tekstillä olisi suurin vaikutus. Näillä kahdella joukkueella on niin vahva asema suomalaisen jääkiekon kentällä, että jos he päättäisivät ryhtyä toimeen ennaltaehkäisevän toiminnan saralla olisi sillä jo huomattava vaikutus. Toisaalta silloin tulisi priorisoida pitkäjänteisyys ja turvallisuus, ei lipputuloja tai esteetöntä näkyvyyttä jäälle hinnalla millä hyvänsä.

Kirjat

Maaliskuun kirjat

Miina Aaltonen

Elämä kirjojen parissa jatkuu, jee! Lukutahti on hiukan hidastunut, mikä ei haittaa, mutta vähän harmittaa. Kiinnostavaa luettavaa on tosi paljon, enkä ehdi lukemaan kaikkia maailman kirjoja, vaikka kuinka haluaisin tai yrittäisin.

Ella-Maria Nutti – Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Äidillä on salaisuus, joka pitäisi kertoa itsenäistyvälle tyttärelle. Kirja on yhtä aikaa sydämellinen ja sydäntäsärkevä kuvaus äidin ja tyttären välisestä suhteesta. Lukija tietää äidin salaisuuden ja toivoo, että hän keräisi riittävästi rohkeutta kohdata tyttärensä avoimesti. Aina on kuitenkin jokin syy jättää kertominen myöhemmäksi. Kirja etenee kuin jännäri, jossa lähes hätääntyneenä toivoo, että kerro nyt, ennen kuin on liian myöhäistä.

Erinomainen ja lyhyt, tiiviin tunnelman vuoksi tämän lukee alta aikayksikön.

Riikka Pulkkinen – Viimeinen yhteinen leikki

Riikka Pulkkinen on pitkään ollut suosikkikirjailijoitani. Hänen maalaileva ja tarkan yksityiskohtainen kirjoitustyylinsä on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen ja on vaikuttanut omaan kirjoitustyyliini keskeisesti.

Kirjassa seurataan kahdessa eri ajassa Eeliksen tarinaa. Osa luvuista käsittelee Eeliksen lapsuutta ja leirejä, joilla hän ja muut lapset ovat olleet osana kokeellista lääketieteellistä tutkimusta. Osa luvuista taas seuraa aikuistuneen Eeliksen vaimon, Main näkökulmasta yritystä löytää Eelis, kun tämä yhtenä päivänä katoaa.

Kirja oli jännäri, jossa lukija huutaa alusta asti ahdistuneena että mitä on tapahtunut, mitä nyt tapahtuu? Tämänkin kirjan siksi ahmii. Kiinnostavuuden kannalta se on kirjalle ansio, mutta ehkä myös haitaksi. Jännittävä ja tiivis tunnelma vei kirjaa niin vauhdilla eteenpäin, että jäin kaipaamaan paikoin rytmitystä, joka olisi jättänyt tilaa syventyä yksittäisiin hahmoihin tai tapahtumiin ja antanut niille enemmän tilaa.

Pulkkisen kirjoitustyyli on niin viehättävä että itkettää. Eläytyminen hahmoihin ja teini-iän kesiin, kun notkuttiin milloin kenenkäkin kotikadun varressa polkupyörien ja pikaruoan kanssa on Pulkkisen tekstin avulla helppoa kuin hengittäminen.

Kirja käsitteli ihmismieltä ja sitä, mistä kaikesta voi tai pitää parantua. Myös tekoäly, salausluokitukset ja lääketieteen tai lääkäreiden valta olivat kirjan olennaisia teemoja, jotka toivat siihen paikoin dystooppista sävyä.

Sara Al Husaini – Huono tyttö

Vuoden pakolaisnaisen teos omakohtaisista kokemuksista on hurja ja pysäyttävä. Kirjassa seurataan suhdetta uskontoon ja perheeseen sekä kipuilua sen suhteen kun molemmat pettävät, mutta side on tästä huolimatta vahva. Kirja peilaa Irakin ja Suomen kulttuureja toisiinsa ja osoittaa niiden yhtäläisyyksiä ja eroja tavalla, johon vain molempiin kulttuureihin kuuluva pystyy. Jatkuva misogynia, suomalaisten rasistinen suhtautuminen sekä toistuvat ulkopuolisuuden kokemukset saavat lukijan kurtistamaan kulmiaan kerran jos toisenkin.

Kirjassa käytetty kieli on hauskaa ja selvästi tarkoituksella kieliopillisesti välillä ontuvaa. Tästä oli maininta myös jälkisanoissa, joissa Al Husaini toteaa: “Teksti saa olla raakaa, rivit kielivirheistä kylläisiä, ne kantavat mukanaan värikartan edestä vivahteita, rikkinäisiä lauseita, epäonnisia varjoja ja tunteita.” Lähtökohtaisesti kaipaan kieleltä romaaneissa virheettömyyttä, mutta tässä kieleen liittyvät virheet toimivat tehokeinona ja toivat omakohtaisuuteen syvyyttä.

Ahdistava ja epämiellyttävä, mutta sellaisella tavalla, joka herättää halua tehdä jotain, ei lopettaa lukemista.

Suzanne Collins – Elonkorjuun sarastus

Elonkorjuun sarastus oli kuin peili, jonka toivoisi olevan pelletalon vääristävä peili, mutta jossa jatkuvasti tietää että rumuus on todellisuudesta, ei heijastavasta pinnasta syntyvää.

Elonkorjuun sarastus ei jätä lukijaa pohtimaan, mihin yhteiskunnallisiin ongelmiin tässä viitataan. Luokkaerot, alueelliset erot, häikäilemättömyys, karmiva väkivalta ja sen viihteellistäminen ovat riviltä toiselle dystooppisia ja todellisia. Kirjoitin tästä oman blogitekstin, lue se tästä.

Tyyliltään kirja mukailee paljon ensimmäistä Nälkäpeliä. Kerronta on minä-muodossa ja kirjan rakenne on sama. Se mikä on uutta ja kiinnostavaa on näkökulma totuuteen. Kirjasta käy selväksi se, miten Capitol ja media vääristelee pelin tapahtumia. Elonkorjuun sarastus käsittelee sitä, miten kieli jota käytämme ja media jota seuraamme muokkaa todellisuuskäsityksiämme siten, että totuus pakenee ulottumattomiin ja muuttuu. Totuudenjälkeisessä ajassa mielikuvat ovat mielipiteenmuodostuksen kannalta keskeinen tekijä, mikä vähentää totuuden painoarvoa ja merkitystä. Myös käsitykset siitä, mikä on totta ovat polarisoituvassa yhteiskunnassa eriytyneet. Totuuden määrittelystä tekee haastavaa näiden kahden näkökulman (joskus totuus on konstruktiivista tai häilyvää ja joskus totuus on vääristelyn vuoksi sellaisenaan etääntyvää) välinen ristiriita. Kirjassa totuutuuden vääristely on viety äärimmilleen, ja tätä puolta painotetaan selvästi enemmän.

Elonkorjuun sarastuksessa on läsnä Capitolin asukkaiden piittaamattomuus ja passiivinen verenjano. Ajattelen, että omalla tavallaan pelkkä kirjan julkaiseminen on metatasolla osa Collinsin yhteiskuntakritiikkiä. Se, miten valtavalla innolla tätä kirjaa ostetaan ja luetaan on kummallista. Miksi haluan lukea tarinan, jossa 48 lasta lähetetään murhattavaksi? Tavallaanhan viihdytän itseäni samalla tavalla kuin Nälkäpelin katsojat, tosin minulla on fiktion tuoma suojakilpi eettisyyden arvioinnissa. Mutta jos ja kun kirja on ruma peili ja yhtymäkohtia tosimaailmaan löytyy joka riviltä, ei tätä kannata ohittaa harmittomana.

Collins on niin suosittu ja Nälkäpelien myynti on niin taattu, että kirjaan eksyi mielestäni muutama sellainen toisto, joita toisilta kirjailijoilta oisi kustannustoimituksissa suitsittu pois kovemmalla kädellä.

*

Hyviä kirjoja kaikki tyynni! Viihdyin, järkytyin iloitsin ja surin näiden kanssa.

Kirjat, Yhteiskunta

Nälkäpeli on utopia

Miina Aaltonen

Tekstissä on juonipaljastuksia alkuperäisestä Nälkäpeli-trilogiasta. Keskustelen myös Elonkorjuun sarastuksesta, mutta sen suhteen pysyn pintatasolla.

Suzanne Collins julkaisi viime viikolla viidennen osan dystopiakirjasarja-Nälkäpeliin. Elonkorjuun sarastus sijoittuu alkuperäistä trilogiaa 24 vuotta aiempiin tapahtumiin.

Ensimmäinen Nälkäpeli-kirja julkaistiin vuonna 2008 ja se oli välittömästi menestys. Nälkäpeli on edelleen yksi koukuttavimpia kirjoja, mitä olen lukenut. Se on nuortenkirjaksi poikkeuksellisen realistinen. Tällä tarkoitan sitä, että traumatisoituneet nuoret käyttäytyvät sen mukaisesti ja organisoitua kapinaa ei johda Katniss, vaikka kapinan symboliseksi johtajaksi ja kasvoiksi hän ajautuukin. Monesti nuortenkirjoissa traumatisoivat tapahtumat ohitetaan ikävinä, mutta ei juuri elämänkulkuun myöhemmin vaikuttavana, ja teinit pääsevät paalupaikoille päättämään sotasuunnitelmista. Nälkäpelissä näin ei ole.

Luin Elonkorjuun sarastuksen ja tahdoin jäsentää ajatuksiani siitä. Soitin Maija Välimäelle, maailman älykkäimmälle ja oivaltavimmalle tyypille, jonka harrastuksiin kuuluu kirjallisuus. Tämän tekstin ajatukset ovat tuon puhelinkeskustelun myötä muotoutuneita, joten isot kiitokset hänelle.

Nälkäpeli kuuluu nuortenkirjallisuuden dystopiagenreen. Mutta miksi? Mikä siinä on dystopiaa? Lasten tappaminen? Lasten tappamisen pelillistäminen? Lasten usuttaminen tappamaan toisiaan? Kollektiivinen rankaiseminen kymmenien vuosien takaisista tapahtumista?

Silmitön väkivalta, mitä uutisvirrasta joutuu seuraamaan modernissa maailmassa, on osittain hyvin samanlaista, kuin Collinsin fiktiossa. Uutiskuvasto ja informaatio Gazasta on niin kauheaa, ettei se järkyttävyydessään poikkea juuri Nälkäpelien maailmasta. Ero fiktion ja todellisuuden välillä on ehkä siinä, että Gazan tapahtumia ei ole viihteellistetty siinä määrin kuin Nälkäpeli on. Nälkäpeliä pakotetaan pitämään juhlana, eikä poikkipuolista sanaa kannata oman ja läheisten turvallisuuden vuoksi lausua. Vaikka juhlia ei tarvitse, on sananvapauden rajoittaminen myös heijastuma todellisuuteen.

Kirjasarjassa Panemin maailmassa maailmanjärjestys on sellainen, jossa rikkailla hyvällä alueella on yllin kyllin ja köyhillä toisaalla ei riittävästi. Yhtäällä juhlissa oksennetaan, jotta voi syödä ja juoda lisää, kun toisaalla kuollaan nälkään. Ei dystopiaa taaskaan. Tällaisessa maailmassa elämme jo nyt. 

Nälkäpelissä niiden, jotka ovat lähellä valtaa, vyöhykkeillä 1-4, asiat ovat vähän paremmin.  Heillä on riittävästi ruokaa ja resursseja. Ammattilaisvyöhykkeiden pelaajat jopa kilpailevat paikasta Nälkäpelissä ja voiton tuomasta kunniasta. Tällainen järjestelmä jossa lähimpänä hallitsijaa olevat alistetut yksiköt riemuitsevat siitä että he ovat vähemmän alistettuja kuin toiset, on myös aivan tavallinen. Valtarakenteiden omaksuminen normaaliksi ja niiden aktiivinen ylläpitäminen alistetusta asemasta käsin on niin arkista, että kyllästyttää.

Kirjasarjassa yhteiskunta toteaa lopulta, että nyt riittää. Vyöhykkeiltä noustaan vastustamaan Capitolin valtaa, ja diktaattori Snow syrjäytetään. Katniss ottaa vielä askeleen pitemmälle ja kukistaa myös vaihtoehtoisen totalitarismin surmaamalla Coinin. Katniss näki Coinin vain seuraavana tyrannina, jonka vallan alla sorto ainoastaan vaihtaisi kohdetta, ei loppuisi.

Siksi Nälkäpeli on utopia. Todellisessa maailmassa me jatkamme alistavien rakenteiden ylläpitämistä ja sallimme silmittömän hyväksikäytön ja väkivallan. Israel saa osallistua Euroviisuihin, Suomi, tasa-arvon mallimaa, on EU:n vaarallisimpia maita naisille ja Trumpin hallinto testaa Yhdysvaltain perustuslain ja demokratian rajoja sekä kansan sietokykyä siirtymässä kohti autoritaarisuutta.

Tosielämässä on sävyjä ja monimutkaisuutta tavalla, jota fiktiossa ei. Sitä tahtoisi ajatella, että kun diktaattorit menevät liian pitkälle, kansa vyöryy kaduille ja vaatii muutosta. Mutta yhä vain natsit tekevät natsijuttuja, koulutuksesta leikataan ja kapitalistisen järjestelmän takana seistään, siitä huolimatta että sen ongelmat tunnistetaan. Ehkä kyse on yksilön tarpeesta suojata itseään, ei ketään voi velvoittaa toimimaan tavalla joka uhkaa perhettä tai työpaikkaa. Mutta kun voi. Jonkun perhe kuolee pommituksissa, jonkun maassapysyminen on kiinni siitä suostuuko hän jatkamaan töitä vaikka palkkaa tulee tilille murto-osa laillisesta. Joku valmistaa halvat vaatteet, jotka ovat halpoja siksi ettei valmistuksen eri vaiheissa työstä ole maksettu korvausta. Vaikka on kohtuutonta vaatia yksilöitä ottamaan omaa turvallisuutta uhkaavia riskejä, on yhtälailla kohtuutonta olla ottamatta niitä. Joku maksaa epäreilun järjestelmän hinnan joka tapauksessa. On ilmiselvän epäreilua, että sen maksaa joka kerta joku sellainen, jolla ei ole vaihtoehtoja.

Toisaalta, kyllä ihmiset ovat kaduilla. Katsotaan vaikka Georgiaa, Turkkia tai Serbiaa. Lisäksi joidenkin kyselytutkimusten mukaan Yhdysvalloissa sympatiat Israelia kohtaan ovat heikenneet. Diktatuurit ovat kaatuneet ennenkin, sortavia rakenteita ja lainsäädäntöä on purettu ennenkin ja melko modernikin historia osoittaa demokratisoitumisen mahdollisuuksia käsittämättömän lyhyessä ajassa. 

Toivoisin vain, että kollektiivinen moraalimme tuottaisi tuloksia vähän nopeammin ja vähän pysyvämmin.

Tarinat

Jag pratar inte svenska

Miina Aaltonen

Perheelläni oli vuosia purjevene Turun saaristossa. Vietimme kesät merellä samaan tapaan kuin monet perheet mökkeilevät. Yhtenä kesänä suuntasimme Gotlantiin. Suomen puolella viimeisin saari ennen pitkää ylitystä oli Utö. Utössä kävi hassusti, siellä tuli sähkökatko. Tämä aiheutti kaupan pakastetuotteiden hinnan alenemisen aina pyöreään nollaan saakka. Siis – ilmaista jätskiä niin paljon kuin sitä riittää.

Kävellessämme jätskejä 5 per koura kohti venettä, näin kissan. Kissa oli söpö, ilahduin ja totesin: “en katt.” Ruotsinkielinen nainen, jonka kissa ilmeisesti oli, ilahtui myös ja ryhtyi innoissaan juttelemaan kanssani. Hän heilutti käsiään vilkkaasti ja onnistuin poimimaan puhevirrasta muutaman ilmaisun: segelbåt, katten, glass. Kertasin mielessäni ruotsinkielen ilmaisut jotka osasin:

  1. Jag ska spela ishockey
  2. En katt

Näistä ei ollut iloa. Nyökkäilin ja huudahdin välillä: “Ja!” tai “nåja!” Kotvan kuluttua sanoimme toisillemme heijdåt ja tiemme erkanivat. Sen jälkeen opettelin vielä kolmannen ilmaisun:

    3. Jag pratar inte svenska.

Kirjat

Helmikuun kirjat

Miina Aaltonen

Lukemisen teemavuosi on jatkunut tammikuusta hyvin, vaikka tahti on vähän rauhoittunut. Helmikuussa luin tai kuuntelin viisi kirjaa, joista yksi oli lastenkirja. Tässä nämä!

Pirkko Saisio – Punainen erokirja

Punainen erokirja on omaelämäkerrallisen trilogian päätösosa. Se on kaunis, elämänmakuinen ja ihanan ironinen kuvaus poliittisesta toiminnasta yliopistoteatterissa, aikuistumisesta ja kasvukivuista. Kirja käsittelee myös lesboutta ja naisten välistä rakkautta ajassa, kun homoseksuaalisuus oli rikos.

Saision kirjoitustyyli on nerokas. Välillä tarina lähtee kummallisille sivupoluille, mutta lukijana tähän on niin uppoutunut, että asioiden välisiä yhteyksiä ei edes hoksaa kaivata. Täydellistä, ihanaa! En yhtään ihmettele, miksi tämä oli Helsingin Sanomien kirjallisuuden ammattilaisten valinta 2000-luvun parhaaksi suomalaiseksi kirjaksi. En ylläpidä henkilökohtaista maailman parhaat kirjat -listaa, mutta jos sellainen olisi, tämä olisi ehdottomasti siellä.

Jane Austen – Järki ja Tunteet

Austenin kirjoihin voisi hukuttautua. Niin lempeää ja huvittavaa on hänen hahmojensa toiminta ja ajattelu. Pidän Austenin tyylin yksinkertaisuudesta. Kirja seuraa kahden sisaruksen, järkevän Elinorin ja tunteellisen Mariannen elämiä ja rakkaustarinoita. Kirjan nimi sisältää jo kaiken olennaisen, lukijaa ei tässä mielessä haasteta.

Ironinen, hauska, tarkka ja oivaltava!

Pidän elämänohjeista tai moraalisista viesteistä, joita Austen upottaa tekstinsä sekaan. Esimerkiksi Elinorin keskustellessa sellaisten henkilöiden kanssa, joita hän ei kunnioita tai joista hän ei pidä, hän pitäytyy korjaamasta heidän erheellisiä näkemyksiään. Väittelyyn osallistuminen validoisi toisen kiinnostavaksi keskustelukumppaniksi, eikä sitä kannata aina tehdä.

Atte Korhola – Kristillinen äärioikeisto ja Trump

Kuvaus äärioikeistolaisesta, nationalistisesta, kristillisestä dominionismista ja terrorista. Korholan viesti on, että Yhdysvalloissa on kristillisiä ääriryhmiä, jolla on vaikutusvaltaa ja vahva side Trumpiin.

Olen seurannut Trumpin suhtautumista kristillisyyteen ja tiettyjen uskonnollisten liikkeiden poliittista aktiivisuutta jonkin verran viimeisten vuosien aikana. Omasta kiinnostuksesta ja käytetystä ajasta aiheen parissa huolimatta, on välillä vaikea hahmottaa mistä ja miten vakavasta asiasta on kyse. Korholan kirjan perusteella vaikuttaisi siltä, että tässä tapauksessa olankohautus on liian mieto reaktio.

Itselle kirja herätti kysymyksiä uskonnon määrittelyistä ja siitä, miten yhden uskontokunnan sisällä voi olla loputtoman erilaisia tulkintoja lähteistä ja opeista. Korhola alleviivaa useaan otteeseen sitä, miten ääriryhmien tulkinnat esimerkiksi Raamatusta poikkeavat siitä, mitä Euroopassa tai Suomessa on totuttu pitämään kristillisenä. Huomasin itse olevani välillä taipuvainen ajattelemaan, että ei-ääriajattelu olisi jotenkin enemmän oikea tulkinta – siis teologisesti oikea – vaikka eihän se minun asiani ole päättää. Moraalisesti voin ottaa kantaa, mutta teologiaa en tunne, ja suhteeni kristinuskoon on etäinen. En voi osallistua uskontokunnan sisäiseen keskusteluun Raamatun tulkinnasta, koska olen ulkopuolinen. Tämä ajatus lähti niin kiinnostaville tasoille, että ryhdyin työstämään tästä kokonaan omaa esseetää. Pysykää kanavalla!

Roald Dahl – Matilda

Kaipasin kevyempää lukemista Korholan kirjan jälkeen, joten tartuin Roald Dahlin Matildaan, joka jäi minulta lapsena lukematta. Kirja on ollut omassa hyllyssäni jo yli 20 vuotta, ja olen samaistunut kansikuvan tyttöön lapsesta saakka, mutta en ikinä lukenut kirjaa. Oli jo aikakin!

Matilda on ihmelapsi, joka 4-vuotiaana lukee jo kirjallisuuden klassikoita ja ymmärtää ympärillään toimivien aikuisten olevan ilkeitä ja tyhmiä. Matilda ei vähästä hätkähdä, vaan ryhtyy jakamaan oikeutta kepposten kautta. Rakastin Matildan juonittelua ja sitä, miten se kuvattiin kirjassa eettisesti oikeamielisenä toimintana!

Kiinnitin erityistä huomiota kohtaan, jossa Matilda toteaa, että jos haluaa käyttäytyä todella huonosti, se on tehtävä kunnolla, koska silloin aikuiset eivät usko. Jos rehtori sinkauttaa lapsen saparoista kuin moukarin koulun aidan yli, eivät lapsen vanhemmat kotona usko tarinaa todeksi, vaikka lapsi tästä kertoisikin. Tämä on hyvä muistutus: jos haluaa olla ilkeä, julma tai väärinkäyttää valtaa, se tulee tehdä häikäilemättömästi ja siinä määrin kohtuuttomasti, että kukaan, joka ei ollut paikalla, ei usko. Edellisen lukemani kirjan (Korholan teos) käsittämättömät tarinat huijareista, kulteista ja kristillisestä terrorismista olivat tuoreeltaan mielessä, ja yhdistin Korholan kirjassa kuvatun toiminnan tähän samaan häikäilemättömyyden logiikkaan.

Patti Smith – Just Kids

Tutustuin Patti Smithiin Ruisrockissa 2016, kun hän veti tajunnanräjäyttävän, uskomattoman ja häkellyttävän hienon keikan. En tuntenut hänen musiikkiaan juurikaan, mutta lavakarisma ja tapa, jolla Smith otti yleisön haltuun oli niin järisyttävä, että keikan läpi oli pakko tanssia ja huutaa. Tuo on edelleen paras keikka millä olen ikinä ollut. Vaikka Smith muovasi minusta tunnissa lojaalin fanin itselleen, luin hänen palkitun romaaninsa vasta nyt. Syy on yksinkertainen: luen mieluiten suomeksi. Tämän luin englanniksi.

Patti Smith on upea, ihana, hauska, rohkea ja kirjoittaa niin kauniisti, että sielua riipii. Kirja on muistelmateos, joka kietoutuu hänen ja Robert Mapplethorpen rakkaustarinan ympärille. Rakkaus hänen ja Mapplethorpin välillä on kuvattu lämmön ja ystävyyden linssin läpi myös niissä kohdissa, kun heidän välillään on etäisyyttä. Kirja on kuin opas sielunkumppanuuteen.

❤

Maaliskuu on jo puolivälissä ja tekstin teemavuosi on edelleen vahvoissa kantimissa! Ei siis kuukauttakaan kun on seuraavan kirjakatsauksen aika.

Lukemisiin!

Tarinat, Yhteiskunta

Berliini

Miina Aaltonen

Lämpötila kipuaa jo kolmenkymmeneenviiteen. Aurinko polttaa ihoa ja asfalttia. Autojen katku voimistuu kuumuudesta moninkertaiseksi. Nojaan taaksepäin tuolin metallista selkänojaa vasten ja kerään hiukset ponnarille, jotta kevyt tuulenvire, jos sellainen sattuisi puhaltamaan, pääsisi niskaan. On heinäkuu, en ole varma mikä viikonpäivä. 

”Me häpeämme historiaamme”, saksalainen poika sanoo kaivaessaan tupakka-askia farkkujen taskusta. 

Nostan hikoilevan tuopin huulilleni ja kysyn: ”Mitä tarkoitat?” Hän kallistaa päätään, asettaa tupakan suuhunsa ja tarjoaa avointa askia minulle. Painan toisen kyynärpään pöytää vasten ja ojennun ottamaan yhden.

”Tarkoitan, että natsismi nousi ihan tavallisten saksalaisten avittaessa tai seuratessa vierestä, se oli kamalaa ja sitä sietääkin hävetä”, poika sanoo kurkottaessaan sytyttämään tupakan huulieni välissä ennen kuin sytyttää omansa. Hänellä on vaalea kihara tukka, jota hän pörröttää vapaalla kädellään pitääkseen sen kurittoman näköisenä. Hänen jalkansa lepäävät nilkat ristittynä rinkkani päällä, joka on pöydän alla odottamassa, että nostan sen taas selkääni ja nousen seuraavaan junaan. 

”Et sinä ollut siellä”, sanon hänelle hymyillen.

”En! Mutta sehän on tämän koko jutun ydin. Me kansana, kollektiivina, häpeämme, ja se on hienoa. Pitää osata hävetä. Ei siinä mitään pahaa ole.” 

Kallistan päätäni ja puhallan savukiehkuran ilmaan. Seuraan sitä katseellani ennen kuin totean: ”Häpeä on kamalaa.” 

Poika, jolla on perinteinen saksalainen nimi, sellainen kuin Friedrich tai Wilhelm tai Maximillian, naurahtaa ja jatkaa: ”Niin on. Se tuntuu hirvittävältä, niin kauhealta, että sitä tahtoo vältellä niin paljon kuin mahdollista. Siksihän se tunteena taitaa olla olemassa. Suojaamassa meitä sellaiselta käytökseltä, jota toiset kavahtavat, jotta pitäytyisimme sosiaalisten hyväksyttävien normien ja hyvän käytöksen rajoissa. Mutta ei siinä mitään pahaa ole. Siitä voi jopa olla ylpeä, että osaa hävetä.”

Kello on vähän yli 12, päivä on pian kuumimmillaan. Olut nousee päähän. Berliinin ylivoimaisilla helteillä se tuntuu liittolaiselta, vaikkei siitä janojuomaksi olekaan. Tilaamme toiset.

”Niin. Kai demokratiaan kuuluu myös vastuu siitä mitä asioita ajoi ja keitä äänesti. Vastuu pitää kantaa tekojen tai tekemättömyyden seurauksista, myös välillisesti. Ja samalla tavalla historiallisesti on kannettava kansana vastuuta. Ainakin ulkopuolelta vaikuttaa siltä, että Saksassa teette hyvää työtä tämän kanssa”, jatkan kun olemme saaneet uudet tuopit eteemme. 

Friedrich tai Wilhelm tai Maximillian innostuu ja hänen silmiinsä syttyy valo. ”Juuri niin! Mieti kaikkia kansanmurhia, kaikkea imperialismia ja orjuutta. Vaikka nykybelgialaiset tai -eurooppalaiset tai -amerikkalaiset eivät välttämättä olleet itse tekemässä hirmutekoja, he edelleen kantavat varastettua vaurautta, eivätkä pyri korvaamaan tätä. Häpeä ohjaisi luopumaan varkauksista ja tekemään työtä asioiden parantamiseksi. Häpeä on se, millä kansat voivat päästä hirmuteoistaan eteenpäin. Minkä avulla voi pyytää anteeksi. Häpeä pitää saksalaiset varpaillaan äärioikeistolaisuuden hiipiessä takaisin.”

”Hiipiikö äärioikeisto takaisin?” kysyn, vaikka tiedän jo vastauksen.

”Aina.”

Katselemme kadun liikennettä hetken hiljaisuuden vallitessa. ”Sanotko siis, että häpeä on kansalaisyhteiskunnalle voimavara? Vaikka se on niin sielua syövä tunne että välillä lamauttaa?”

”Niin, lamautuminen. Häpeä lamauttaa ja se-” hänen lauseensa katkeaa kesken, kun naapuripöytään istuutuu seurue, jolla on koira. Säälin helteellä terassille kävelytettyä matalaa koiraa, joka aistii että pidän hänestä ja alkaa välittömästi heiluttaa häntää. Tumppaan tupakan ja pyydän lupaa rapsuttaa. 

”Lamautuminen”, poika jatkaa, ”jos häpeä lamauttaa, silloin sille antaa periksi. Ja silloin on vaarana käydä niin, että alkaa vältellä häpeää, ei sitä mikä häpeää aiheuttaa.”

”Eli niin, että alkaisin huudella slurreja tai käyttäytyä huonosti, äänestää natseja tai mikä ikinä niiden verrokkiryhmä nykyään on, ja väittäisin, että niin saa tehdä… Silloin välttelisin häpeää, en sitä käytöstä, jota olisi syytäkin hävetä?”

Poika nyökkää painokkaasti: ”Genau.”

Friedrich, Maximillian tai Wilhelm saattaa minut rautatieasemalle. Ostan aseman kioskista banaanin, suklaalevyn ja kokista matkaevääksi. Istun laiturille ja kaivan interrail-kortin rinkasta. Kirjoitan ruudukkoon BERLIN – KÖLN. Emme vaihda yhteystietoja. Hän jää muistoihini vain kiharatukkaiseksi pojaksi, jonka kanssa juttelin natsismista satunnaisella terassilla kuumana kesäpäivänä Berliinissä ja jonka nimen unohdan muutamassa vuodessa, mutta jonka kanssa käyty keskustelu muuttaa ajatteluani vuosiksi eteenpäin. 

Kun äärioikeisto hiipii jälleen valtavirtaan, muistan Maximillianin tai Friedrichin tai Wilhelmin innostuneen katseen ja hänen ajatuksena siitä, että häpeäminen on paitsi tunne, myös taito. Pitää osata hävetä, ja siitä voi olla jopa ylpeä, että osaa. Häpeää ei tarvitse hävetä. Kun sananvapauden nimissä käytetään yhä rumempaa kieltä, muistan berliiniläisen terassin, jolla natsismia häpeävä nuori saksalaismies jakoi ajatuksen siitä, että häpeilemättömyys se vasta typerää on. Piittaamatonta ja vaarallista.

Kun vähemmistöjen oikeuksilla leikitellään, kun kielenkäyttö rumenee ja kovenee, kun natsitervehdyksiä, kirjojen ja historian kieltämistä on alkanut ilmetä tavallisilta ihmisiltä ja eturivin poliitikoilta, huomaan kysyväni:

”Eivätkö nuo osaa edes hävetä?” 

Listat, Yhteiskunta

26 elämänoppia 26-vuotissynttäreiden kunniaksi

Miina Aaltonen

Täytän tänään 26, jee! Hyvää syntymäpäivää minulle ja hyvää minun syntymäpäivää teille. Olen oppinut paljon asioita näiden monilukuisten elinvuosieni aikana, esimerkiksi kävelemään, puhumaan ja päästämään junasta tulevat ensin ulos ja sitten vasta menemään itse sisään. Nyt kun olen näin vanha ja viisas, tiedän myös, että vain oivaltavimmat meistä jakavat neuvoja ja suolaa pyytämättä, joten täältä pesee.

26 asiaa, jotka olen oppinut 26 vuodessa, jaoteltuna iän ja kehitystason mukaan:

Vauvaikä (0–1-v.):

  • Kapitalismi on pyramidihuijaus.
  • Kaikkien kanssa on mahdollista löytää jotain yhteistä ja tulla toimeen edes jotenkin.

Taapero (1–3-v.)

  • Laillisuus on usein eettisyyteen liitttyvänä argumenttina heikko. Se että joku asia on tai ei ole laitonta ei kerro sen eettisyydestä.
  • Mikään yhteiskunnallinen liike ei ole täysin yhtenäinen. Liikkeiden sisällä on voimakkaitakin erimielisyyksiä. Se tarkoittaa liikkeiden sisällä eripuraa ja kilpailua, jota ulkopuoliset voivat pyrkiä ja yleensä pyrkivät hyödyntämään.
  • Suomi ei ole tasa-arvon mallimaa. Tasa-arvossa pitkällä verrattuna moniin muihin maihin, mutta ei missään nimessä mallikas vieläkään.

Leikki-ikäinen (3–6-v.)

  • Tiede on yhteisöllisesti muodostettu valistunut näkemys siitä miten asiat todellisuudessa ovat. Tiede muodostuu monista tutkimuksista ja näkökulmista hitaan prosessin kautta, ja juuri se tekee siitä niin kestävän tavan selittää ja ymmärtää maailmaa. Tiedettä ei ole helppoa tai yksinkertaista tehdä eikä ymmärtää, mikä on modernin maailman reaktiivisuudesta, vauhdista ja yksinkertaistuksia suosivasta ilmanpiiristä huolimatta ansio.
  • On upeaa, miten herkästi puhetta kritisoidaan nykyään. Se että mitään tyhmää ei saa enää sanoa ilman että joku haastaa on lahja yhteisölle ja erinomainen työkalu yksilöille.
  • Maailma toimii yhteisöjen kautta. Mikään ei ole yksilön aikaansaamaa, kenenkään yksittäisen ihmisen näkemyksellä ei ole mitään merkitystä ellei yhteisö sitä tue.

Alakoululainen (7–12-v.)

  • Suomen kieli on kaunis, syvä ja täynnä rikkaita, upeita ilmauksia. Käyttäkäämme sitä!
  • Melkein kaikki on monimutkaisempaa ja kiehtovampaa kuin päälle päin näyttää.
  • Nukkuminen on tylsää.

Yläkoululainen (13–15-v.)

  • Ilman oppimisenhalua ja uteliaisuutta ei ole älykkyyttä.
  • Juoruilu on osa yhteisöllisyyttä. Siihen liittyy etiikka, jota pitää noudattaa, mutta yleisesti ottaen on tavallista ja tärkeää puhua ihmisten kanssa yhteisistä tuttavista ja jakaa kokemuksiaan.
  • Autoritaariset mulkut kieltää, rajoittaa ja tuhoaa aina ensitöikseen taiteen, sivistyksen, kulttuurin ja tiedonvälityksen eri muodoissaan. Siihen on syy.
  • Kätevä tapa pitää itsestään enemmän sellaisina kausina kun itsetunto on matalalla, on miettiä omia ystäviä tai muita läheisiä ja yrittää keksiä mitä yhteistä on kunkin kanssa. Tulee ajateltua kauniimmin itsestä vahingossa.

Nuori (16–18-v.)

  • Negatiivinen uskonnonvapaus on lapsen kengissä.
  • Transihmiset on pieni, mutta käsittämättömän syrjitty ja sorrettu vähemmistö. Heidän pitäisi saada olla ja elää rauhassa, ja niin kauan kuin pahikset yrittää estää sen, on muiden velvollisuus puolustaa.
  • Eläinkokeissa on sisäänrakennettu epäloogisuus. Jos ihmiset ja koe-eläimet ovat riittävän samanlaisia, että lääketieteellinen tutkimus on perusteltua, sitten olemme riittävän samanlaisia, että kokeet ovat epäeettisiä.

Nuori aikuinen (18–24-v.)

  • Edwardin ja Bellan rakkaus perustuu pitkälti sille, ettei Edward voi lukea Bellan ajatuksia. Ihmisyys on kokonaisuudessaan ajatusten, tunteiden ja toiminnan sekoitus, eikä Edward hahmota tätä, vaan painottaa toisten hyvyyden arvioinnissa liikaa vain ajatuksia.
  • Minulla on ikävä fysiikan opiskelua. Tämä ei ole elämänoppi, mutta totta silti.
  • Dieetit tai laihdutuskuurit on hirveä huijaus.
  • Rasismi on ilmeinen tai vaivihkainen osa yhteiskuntaa sen kaikilla tasoilla. On vain loogista, että yksilöt omaksuvat rasistisia asenteita ja mieltymiä, jotka on tunnistettava ja purettava pois. On hölmöä ajatella, että kukaan olisi kasvanut yhteiskunnallisista vaikuttimista vapaana, ja onnistunut kasvamaan täysin ei-rasistiksi tällaisessa maailmassa.
  • Baarista kannattaa lähteä kotiin kun on vielä kivaa, tai ihan viimeistään kun ylittää sen rajan että ei enää oo. Illat baareissa ei ikinä käänny siitä. Ei pidä odottaa pilkkua että jos nyt kuitenkin olisi vielä kivaa. Ei oo. Ei tuu. Ei tipu lämpöö enkä sano juu uuu u.

Vanha ja viisas (25-v. ja vanhempi)

  • Kaunokirjallisuuden lukeminen on hyödyllisintä, opettavaisinta, avartavinta ja parasta mitä voi itselleen tehdä.
  • Häirintä ja ahdistelu on niin normaalia ja yleistä, että meidän on muutettava ahdistelijoiden diskurssi laajemmaksi. Ei voi olla niin, että mukavat, tavalliset tyypit ei ahdistelisi, vaan pelkästään ilkeät ja tuntemattomat ”jotkut muut”.
  • Raha tuottaa valtaa tai on sitä, eikä yksilöillä saa olla liikaa valtaa ilman, että he ovat vastuussa isommalle yhteisölle siitä ja joudu säännöllisin väliajoin luopumaan tästä vallasta. Miljardeja ei siis pitäisi kasautua kenellekään.

Aion tänään juhlia pelaamalla korttia ja juomalla punaviiniä kuin kunnon Austenin kirjojen aatelisnainen konsanaan. Ensi viikkoon!