Author: Miina Aaltonen

Kulttuuri, Musiikki, Yhteiskunta

Kendrick Lamar ja The Great American Game, analyysi Super Bowlin puoliaikaesityksestä

Miina Aaltonen

Kendrick Lamarin esiintyminen Super Bowlin puoliajalla oli nerokas vertauskuvien ja symboliikan meri. Suurena amerikkalaisen jalkapallon (eli Taylor Swiftin) fanina katsoin tietysti Super Bowl LIX:n puoliaikaesityksineen suorana lähetyksenä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä syöden amerikkalaisittain siipiä ja sipsejä ja nauttien täysin rinnoin amerikkalaisen TV-viihteen taidonnäytteestä, oikeasta kruununjalokivestä.

Puoliaikaesitys on joka vuosi odotettu ja keskeinen osa tätä urheilutapahtumaa. Tämän vuoden Lamarin esitys kiipesi välittömästi kaikkien aikojen katsotuimmaksi. Esitys ei jättänyt piiruakaan toivomisen varaa. Se oli harkittu, monitasoinen ja katsojaa eri tavoilla haastava. En ymmärtänyt suurinta osaa viittauksista ensimmäisellä tai kahdeksannella katselukerralla, mikä kertoo ennen kaikkea minusta. Mutta yritin, perehdyin ja uppouduin aiheeseen sellaisella intensiteetillä, mikä on ainoastaan asianmukaista. Lopputuloksena syntyi tämä lyhyt ja varmasti monella tavalla pinnallinen analyysi. Rap-musiikin kuuntelijat, Kendrick Lamarin fanit tai ne, joita esityksen teemat henkilökohtaisesti koskettavat osaisivat varmasti tehdä laajemman, nyanssisemman ja laadukkaamman analyysin. Mutta teen parhaani!

Katso Lamarin esitys esimerkiksi täältä: https://www.youtube.com/watch?v=KDorKy-13ak

Analyysi

Puoliaikashow käynnistyy kuvalla 9-ruutuisesta ruudukosta, jonka kulmissa on PlayStaysonin nappulat: neliö, X, kolmio ja ympyrä. Ruudukon keskelle syttyy spottivalo. “Salutations! It’s your uncle, Sam. And this is the Great American Game!” Samuel L. Jackson tervehtii yleisöä. Maailmankuulu näyttelijä on pukeutunut siniseen päällystakkiin ja silinterihattuun, joita koristaa tähdet, hänellä on valkoinen kauluspaita ja punainen liivi. Jacksonin pukeutuminen on tunnistettava viittaus ensimmäisen maailmansodan aikaisiin värväysjulisteisiin, joissa Uncle Sam, Yhdysvaltain henkilöitymä, kutsuu nuoria liittymään armeijaan.

Yhdysvaltain kulttuurin ja kansallisen identiteetin henkilöhahmon rooli esityksessä Lamaria tirehtöörimäisesti ohjaavana jyrkkänä kriitikkona läpi esityksen on keskeinen osa esityksen poliittista viestiä. Uncle Sam edustaa valtarakenteita ja vaatii Lamaria käyttäytymään paremmin, olemaan hiljaisempi ja vähemmän ghetto. Jacksonin Uncle Sam havainnollistaa miten Amerikan valtainstituutiot jatkuvasti vaativat mustilta, että he olisivat vähemmän. Jäsennän analyysia pitkälti juuri Uncle Samin hahmon avulla.

Esityksen keskeinen teema tehdään selväksi jo ensimmäisten sekuntien aikana. Lamar räppää aluksi auton (1987 Buick GNX) konepellillä. Lamarin 2024 julkaiseman albumin nimi on GNX. Autosta alkaa hetkeä myöhemmin nousta amerikan lipun väreihin pukeutuneita, ihonväriltään mustia taustatanssijoita. Lamar on tullut kertomaan Amerikkalaisen politiikan pelistä ja mustien roolista siinä. Amerikkalainen politiikka, johon esityksessä ja tässä analyysissa tartutaan, viittaa kapitalistiseen järjestelmään, päivänpolitiikkaan, Donald Trumpin valintaan presidentiksi, avoimeen rasismiin maassa, sekä voimakkaaseen polarisaatioon.

Aivan esityksen alussa Lamar toteaa, että “The revolution about be televised. You picked the right time but the wrong guy.” Vallankumouksen televisiointi on viittaus Gil Scott Heronin kappaleeseen The Revolution Will Not Be Televised. Lamar kääntää asetelman nyt niin, että vallankumous itse asiassa aiotaan televisioida. Lamarin esitys on, jos ei aivan kumouksellinen, niin valtarakenteita haastava. Televisioitu vallankumous viittaa hyvinkin seuraaviin minuutteihin. Toisaalta Lamar saattaa myös tarkoittaa tällä, että vallankumous lähestyy ja se on näkyvä jokaisessa kodissa. Mutta mihin viittaa oikea-aikainen väärän tyypin valinta? Yksi melko yleinen tulkinta on, että väärä valinta viittaa presidentinvaalit voittaneeseen Donald Trumpiin. Trump oli Super Bowlin yleisössä katsojana. Toisaalta, Lamar saattoi viitata tällä itseensä. Hän ei aio tarjota viihdettä, vaan kumouksellisen poliittisen viestin, joka on vain naamioitu viihteeksi. Super Bowl on katsotuin televisio-ohjelma joka vuosi, ja amerikkalaisen TV-viihteen helmi. Toteaako Lamar, että hän oli väärä valinta tällaiseen tilaisuuteen, jos kaipaa vain helppoa ja kevyttä viihdettä?

Lamar soittaa aluksi kaksi kappaletta, joista ensimmäistä ei ole julkaistu ja toinen on GNX-albumin Squabble Up.

Alun jälkeen Jacksonin Uncle Sam paheksuu Lamarin esityksen alkua liian holtittomaksi ja liian ghetoksi. Tämän jälkeen hän kysyy: “Mr. Lamar, do you really know how to play the game?” Uncle Sam kyseenalaistaa Lamarin taidon pelata amerikkalaista politiikan peliä. Hän ohjaa Lamaria tekemään jotain toisin, paremmin ja ennen kaikkea käyttäytymään paremmin. “Tighten up!” Esityksen loppupuolella katsojalle paljastuu, mitä hän tällä hakee. Lavalla nähdään vierailevana esiintyjänä yhdysvaltalainen R&B-laulaja SZA, jonka kanssa Lamar esittää kaksi kappaletta. Tunnelma on pehmeä, hellä ja rauhallinen. “That’s what I’m talking about!” leveästi hymyilevä Jackson huudahtaa ja jatkaa painokkaasti tämän olevan sitä, mitä Amerikka tahtoo nähdä. Tähän on kuitenkin vielä pitkä matka.

Ensimmäisen Uncle Samin kommentin jälkeen kuullaan kappale Humble, jonka aikana pelkästään miehistä koostuva tanssiryhmä asettuu Amerikan lipuksi. Tämä viestii yhtäältä mustien amerikkalaisten roolista maan rakennuksessa, sekä toisaalta (mustien) naisten asemasta yhteiskunnan ulkopuolella.

Seuraavaksi kuullaan kappaleet DNA, Euphoria ja Man at the Garden. Lamar esittää Man at the Garden -kappaleen katulampun alla valkoisiin asuihin pukeutuneiden tanssijoiden jammaillessa taustalla. Tähän Jacksonin Uncle Sam reagoi toteamalla ynseästi: “See you brought your homeboys with you, the old culture cheat code” jonka jälkeen hän sanoo synkästi: “Scorekeeper, deduct one life.” Näen kaksi mahdollista tapaa tulkita tätä yhden elämän vähentämiseen kehottamista. Joko kyseessä on puhtaasti vain peliviittaus, jossa kehotetaan poistamaan yksi elämä pelihahmolta. Tämä on verrattain tavallinen osa monenlaisia videopelejä. Kehotus on mahdollista tulkita myös viittauksena Black Lives Matter -liikkeeseen, joka vastustaa syrjintää ja erityisesti poliisiväkivaltaa mustia kohtaan. Liikkeen nimeen sisältyy viesti mustien elämien arvostamisesta. Tällöin elämän vähentäminen viittaisi Yhdysvaltain järjestelmän arvostuksen puutteeseen mustien elämiä ja henkiä kohtaan.

Tämän jälkeen kuullaan kappale Peekaboo, jonka loppupuolella Lamar vihjailee megahittinsä Not Like Usin soittamisella, mutta jättää tämän myöhemmäksi. Hän soittaa seuraavaksi Lutherin ja All the Starsin SZA:n kanssa ja vastaanottaa Uncle Samin kehut.

Lamar varmistaa, että esityksen poliittinen viesti ei jää katsojalta epäselväksi. Tämän hän tekee juuri ennen kuin soittaa suurimman hittinsä, Not Like Us.

Not Like Us on Kendrick Lamarin tyrmäysisku Kanadalaisen räppärin Draken kanssa pitkään jatkuneessa biiffissä. Not Like Us voitti Grammyn kaikissa viidessä kategoriassa, joissa se oli ehdolla. Kappaleella on spotifyssa yli miljardi kuuntelukertaa, ja sitä on pidetty monella tapaa merkittävänä kulttuurin tuotoksena. Ennen superbowlia esitettiin kappaleen menestyksestä huolimatta epäilyjä siitä, mahtaako Lamar soittaa räjähdysmäistä suosiota saavuttanutta kappalettaan, sillä kyse on disstrackista. Kappaleessa Drake mainitaan nimeltä ja Lamar väittää Draken olevan pedofiili, joka on viehättynyt alaikäisistä tytöistä. Super Bowl on Yhdysvalloissa vuosittain katsotuin TV-ohjelma, eikä näin kiistanalaista kappaletta olisi sopivaa esittää tällä lavalla.

Jacksonin Uncle Sam on juuri päässyt kehumasta SZA:n kanssa yhteistyössä tehtyä osiota esityksestä ja kehottaa Lamaria jatkamaan samaan malliin. Hän on sanomassa “Don’t mess this up”, kun Not Like Usin tunnistettava intro alkaa soida taustalla keskeyttäen lauseen ja Uncle Sam poistuu tyrmistyneenä kameran edestä.

Lamar seisoo neljän valkoisiin pukeutuneen taustatanssijan kanssa ja käy dialogia, joka alleviivaa Lamarin koko esityksen läpäisevää poliittista viestiä. Dialogi etenee näin:

– Oh no
– It’s a cultural divide Imma get it on the floor
– You really about to do it?
– 40 acres and a mule, this is bigger than the music
– You really about to do it?
– Yeah, they tried to rig the game but you can’t fake influence.

Kulttuurinen jako saattaa viitata Draken ja Lamarin väliseen biiffiin, sillä taustalla soi Not Like Usin alkusoinnut. En pidä tätä kovin vakuuttavana tulkintana, ellei Draken ja Lamarin kiistaa pidä symbolina laajemmalle kulttuuriselle jakautumiselle esimerkiksi heidän erilaisten rap-tyyliiensä kautta. Tulkitsen tämän ennemmin niin, että Lamar nostaa Yhdysvalloissa yhä enemmän syvenevän kulttuurisen ja poliittisen kahtiajaon tapetille siitä huolimatta, että se ei ole sopivaa. Samalla tavalla kuin Not Like Usin soittaminen ei ole sopivaa ja maltillista, poliittiset kannanotot viihdetapahtumassa eivät välttämättä ole sopivia ja maltillisia – siis ainakaan Uncle Samin, eli Yhdysvaltain valtaapitävien instituutioiden tai kulttuurin, mielestä.

40 eekkeriä ja muuli viittaa epäonnistuneisiin reparaatioihin, joita Yhdysvalloissa luvattiin orjuudesta vapautuneille mustille korvauksena sorrosta. Lamar viittaa nyt suoraan mustien orjuuttamiseen sekä siihen, ettei korvauspolitiikka ollut onnistunutta, jos sortoa edes on mahdollista korvata. Hän toteaa tässä olevan kyse jostain isommasta kuin musiikista. Vedän tästä johtopäätöksen, että Lamar osoittaa että hänen esityksessään ja rap-kulttuurissa, tai kulttuurissa ja taiteessa yleensä, on kyse jostakin viihdyttävää musiikkia suuremmasta. Vastausta siihen, mitä tämä jokin suurempi on Lamar on käsitellyt pitkin esitystä. Tämän kohdan tarkoituksena on sanallistaa esityksen läpipoliittinen sävy.

Lamar toteaa lisäksi, että peliä on manipuloitu tai yritetty manipuloida, mutta vaikutusvaltaa ei voi teeskennellä. Pelin manipulaatioon palaan analyysin lopussa.

Tämän jälkeen hän soittaa Not Like Usin. Hän ei laula ääneen kohtia, jotka eivät sovi amerikkalaiseen televisioon huippukatseluaikaan, vaan jättää laulamatta mm. kirosanat, n-sanan, sekä sanat bitch, ja pedophile. Mutta hän varmistaa, että esitys ei jää pannukakuksi, vaan kutsuu Drakea nimeltä, vaikka tätä on ennakkoon epäilty. Lamar katsoo suoraan kameraan ja väläyttää hymyn, jota voi kuvailla ainoastaan pirulliseksi, ennen kuin lausuu: “Say Drake, I hear you like ‘em young”. Kyseinen pätkä esitystä on niin hätkähdyttävä, niin harkittu ja niin huvittava, että siitä tuli välittömästi viraali pätkä, jota jaetaan kilvan jokaisessa sosiaalisessa mediassa. Yleisö laulaa kappaleen mukana, hurraa, ja jopa mixatun TV-lähetyksen läpi kuuluu kuinka yleisö mylvii täyttä kurkkua kappaleen nokkelan puujalkavitsin: ”Tryin to strike a chord and it’s probably A-minorrrrrrrr”.

Not Like Usin aikana nähdään myös yllättävä vierailija. Serena Williams tanssii crip-walk tanssiliikettä muutaman sekunnin ajan lähetyksessä.  Crip-walk on tanssiliike, joka on kehittynyt Etelä-Kalifornian Crip-jengien parissa 70-luvulla. Williams on yksi kaikkien aikojen parhaista tenniksen pelaajista. Hän tanssi samaa tanssia reilut kymmenen vuotta sitten Wimbledonin tennisturnauksessa keräten osakseen valtavan kritiikkivyöryn. Williamsin esiintyminen on muistutus esitystä läpileikkaavasta teemasta, jonka teesi on, että mustat ovat aina liikaa, ja heidän tulisi Uncle Samin, eli amerikkalaisen yhteiskunnan, mukaan käyttäytyä sopivammin, olla vähemmän. Tämä pätee riippumatta siitä mitä he tekevät ja miten menestyneitä he ovat. Williams on kotoisin samasta kaupungista Lamarin kanssa ja hän on aiemmin tapaillut Draken kanssa.

Esityksen lopuksi katsojien valorannekkeet syttyvät muodostaen tekstin “Game Over”, samalla kun Lamar laulaa TV Off kappaletta ja komentaa sulkemaan television. Alussa nähdyt PlayStation-ohjaimen nappulat ovat pimentyneet. Tämä on esityksen kulminaatiopiste. Peli on ohi, sulje televisio. Lamar ei aio enää osallistua tähän peliin. Helpoin tulkinta tästä on ajatella että game over viittaa Drakeen ja siihen, että Lamar on käytännössä yksimielisesti julistettu Draken kanssa käydyn taistelun voittajaksi. Tulkinta on kuitenkin järkevämpää ulottaa koskemaan poliittista viestiä, sillä se on esityksen pääasiallinen teema, jota Drake-viittaukset ainoastaan maustavat.

Peli, jonka säännöt ovat tiettyjen hallitsevien ryhmien sanelemat, ei ole muiden voitettavissa. Menestys järjestelmässä, jonka läpäisee epäreiluus, ei ole yksille koskaan yhtä saavutettavaa kuin toisille. Peliä on yritetty manipuloida, kuten Lamar aiemmin esityksessä lausuu, mutta vaikutusvaltaa ei voi teeskennellä. On lakattava osallistumasta tähän peliin. On lakattava olemasta passiivinen viihteenkuluttaja ja ylläpitämästä olemassaolevia valtarakenteita. Vallankumous tarkoittaa järjestelmän uudistamista, kumoamista. Tulipaloa ei sammuteta talon sisältä käsin, eikä kotisohvalla istuen ja passiivisesti viihtyen. Valta on katsojalla, valta on massoilla, sulje televisio, poistu pelistä. Game over.

Lue lisää

Perehdyin Lamarin esityksen nyansseihin mm. näiden videoiden, tekstien tai podcastien kautta:

Kiitokset kuuluvat myös yksittäisille sosiaalisen median käyttäjille, joiden kommentit tai julkaisut ohjasivat minua analyysissa tiettyyn suuntaan. En hoksannut ottaa tällaisia yksittäisiä ajatusten lähteitä talteen, enkä pääse niihin enää käsiksi, sillä Lamarin esitystä käsittelevän somesisällön volyymi on suuri.

Lisäksi tiedonhankinnassa Wikipedia ja satunnaiset ensimmäiset googletulokset olivat paljon käytössä, haha.

Suorittaminen

Girlnorest, girlhustle, girloverdoingit

Miina Aaltonen

Minusta tuli suorittaja – ihan yhtäkkiä ja vahingossa. Aiemmin niin leppoisa elämäntyyli vaihtui salakavalasti girlbossailuun melkein jokaisella osa-alueella. Opin optimoimaan arkea ja saamaan iloa minuuttiaikataulusta. Tunnollisuus ja optimointi voivat olla ihan hyvästä. Suorittamalla elämää minusta tuli aikaansaava, hyvä opiskelemaan, harrastin paljon, vietin aikaa ystävien kanssa ja lepäsin. Hoksasin, että ehdin kyllä tehdä kaiken mitä haluan, kun vain suunnittelen päiväni hyvin ja varaan aikaa myös palautumiselle. Ensin selvitin, mihin aikani kuluu, ja sitten ryhdyin optimoimaan. 

Se oli mahtavaa. Täytin vihon sivut viikkosuunnitelmilla, noudatin niitä ja saavutin elämäntyylin, joka näytti Pinterest-taululta. Arki soljui vauhdilla, ja sain niin paljon aikaan, että aloin kahmia lisätekemistä – osin vahingossa, mutta oikeastaan hyvin tietoisesti. Kiireinen ja vauhdikas elämä sopii minulle. Nautin touhottamisesta ja olin keksinyt salaisen koodin siihen, miten tehdä se ilman että jouduin tinkimään levosta tai läheisten kanssa vietetystä ajasta. Hyvä renki, tämä viikkolistojen ohjaama elämä.

Liian pitkälle menneen suorittamisen ensimmäinen merkki oli se, että aika loppui kesken. Halusin aloittaa uinnin, mutta en keksinyt missä välissä ehtisin uimahalliin. Ärsytti, kun jouduin myöntämään, että aika ei riitä, vaikka koko suorittamisfilosofiani perustui siihen, että nimenomaan riittää, jos priorisoi ja suunnittelee huolellisesti. Mutta tekemisen loputon lisääminen ei ole mahdollista. Kävin jo nyrkkeilemässä, tanssimassa, lenkillä ja kuntosalilla. Viikkoon ei mahtunut viidettä harrastusta. Neljänkin kohdalla täytyi valita mitä tekee vain yhden kerran viikossa, ja siinäkin tapauksessa viikko kului ilman yhtäkään lepopäivää. Lopulta tylsistyin ja liikunnan ilo katosi. Lenkille lähteminen huvitti joka kerta vähemmän, lopetin nyrkkeilyn ja kuntosalilla painot jämähtivät paikalleen. 

Toinen merkki oli uupuminen opiskeluun. Kandin kirjoittaminen alkoi laahata, espanjan tunnilla sekoitin tavalliset pronominit toisiinsa, en päässyt tenteistä läpi enkä jaksanut lähteä luennolle, vaikka aihe oli maailman mielenkiintoisin (EU:n naapuruuspolitiikka, kyseisellä luennolla näkökulma oli itään, ennakkoartikkeli käsitteli Ukrainaa). 

Kolmas merkki liioittelusta oli ensimmäistä kahta hälyttävämpi. Suoritin sosiaalisuutta. Ystäviä piti vihkoon kirjoitetun viikkosuunnitelman (ylin auktoriteetti) mukaan nähdä ainakin 2-3 kertaa viikossa. Sitten tuli lauantai, kun joku kysyi lähdenkö kaljalle ja mietin etten lähde, koska olin viettänyt iltaa yhden kanssa maanantaina, käynyt kävelyllä toisen kanssa keskiviikkona ja puhunut pitkän puhelun kolmannelle torstaina. 3/3 – viikko oli jo tältä osin jo paketissa. En näe yhtä, koska olin jo nähnyt muita. Minulla ei ollut sosiaalisesti ylikuormittunut olo, ei väsyttänyt, ei tuntunut siltä että kaipaisin omaa aikaa – kaikki nämä olisivat olleet hyviä syitä jättää weizenbock toiseen kertaan. Mutta syynä se, että suoritin jo ystävyyden velvoitteet kollektiivina tältä viikolta on absurdin tyhmä.

Neljäs liioittelun merkki liittyi syömiseen. Pitää syödä, että jaksaa. Terveellinen ruokavalio on monipuolinen, eettinen ruokavalio on vegaaninen ja hyvä ruokarytmi on kaiken a ja o. Pidin satokausikalenteria keittiön seinällä ja suunnittelin viikon ruoat sesongin mukaan. Ostin tehosekoittimen, jotta tummuvat hedelmät saisi muutettua smoothieksi, eikä biojäte täyttyisi ja houkuttelisi banaanikärpäsiä. En tykkää veriappelsiineista, mutta ostin niitä silti. En ole erityisen kiinnostunut kokkaamisesta, mutta se sopi tällaisen elämäntyylin estetiikkaan. En useinkaan halua syödä uusia ruokia, mutta käytin silti aikaa reseptien selaamiseen ja niiden testailuun. Ruoka oli varmaan ihan hyvää, mutta syöminen ei ollut kivaa. Sitten päätin kääntyä 180 astetta. Vitut satokaudesta ja uusista mauista. Jos haluan syödä makaronilaatikkoa joka päivä monta päivää, ketsupin tomaatti saa luvan olla ainoa kasvis tällä lautasella. Suorittaminen yhteen suuntaan romahdutti mielenkiinnon ruokaan ja lähdin toiseen suuntaan tarmokkaan kapinallisesti. Söin vain jotta jaksoin. Ruokaan liittyvät makuelämykset väistyivät ja delegoin ruoanlaiton ravintoloille tai valmisruokatehtaille. Kultainen keskitie ei kerta kaikkiaan ollut vaihtoehto.

Niin vain oli ihanan mallikas, vauhdikas ja trendikäs elämä muuttunut paahtamiseksi ja tympeäksi. Ruoka oli tylsää, kavereiden näkeminen oli vain rasti ruudussa, liikunnan ilo hävisi ja opiskelu muuttui kiinnostavasta rasittavaksi. Hustler-glow-up-Pinterest-girlboss-elämä oli pettänyt minut. 

Mutta millä päästä pois tällaisesta suosta? Yritin hahmottaa, miksi en voi hyvin, vaikka juon vitamiiniporejuoman joka päivä, taukojumppaan ahkerasti, harrastan suositusten mukaisesti rasittavaa liikuntaa muutaman tunnin viikossa ja kaiken lisäksi käyn avannossa? Eikö tämäkään saatana riitä? En ollut varma, miten purkaa tilanne, mutta tiesin, että kun on epävarma, kannattaa tehdä lista. Keitin kahvin, istuin alas ja kirjoitin vihon tyhjälle sivulle otsikon: millaista elämää haluan elää?

  1. Haluan kivoja harrastuksia
  2. Haluan että mun kodissa käy säännöllisesti mulle rakkaita ihmisiä
  3. Haluan saada hyviä arvosanoja.

Mutta kun nämä kaikki olivat jo plakkarissa. Käänsin vihosta seuraavan sivun ja kirjoitin uuden otsikon: Kivoja asioita

  1. Tanssiminen, 
  2. trampoliinit,
  3. paistuvan valkosipulin tuoksu,
  4. auringonlaskut Näsijärvellä,
  5. lumiset puut,
  6. pakkanen nenänpäässä,
  7. multa varpaissa,
  8. hengästyminen, kun se kirvele keuhkoissa,
  9. mustelmat, kuhmut, naarmut ja haavat, mutta siinä merkityksessä mitä ne oli lapsena kesäpäivän jälkeen,
  10. koirien silittäminen,
  11. suuteleminen, toisen alahuulen pureminen,
  12. huutaminen keikalla kun tulee oma lempikappale, joka on kaikkien muidenkin lempikappale ja joka ilta setlistillä, 
  13. punaviinistä humaltuminen,
  14. yökerhon tanssilattialla kenkien tarttuminen tahmeaan lattiaan,
  15. suola huulilla kun on sukeltanut mereen,
  16. nilkkojen vihlominen avannossa,
  17. pehmeä sohva, tuttu kainalo, hampaankoloon juuttunut paukkumaissi.

Tuijotin listaa ja siinä se oli. Vastaus. Keholliset nautinnot. Ugh. Pitikin olla tällainen helvetin klisee. En nauti elämästä, koska rastit tehtävälistalla riittävät vain tiettyyn pisteeseen asti. Tarvitsen liikunnan iloa vähintään yhtä paljon, jos en enemmän, kuin reippailua muutaman tunnin viikossa. Ruoan pitää olla minusta hyvää, sen pitää tuoksua, näyttää ja maistua subjektiivisesti hyvältä. Opiskella voi 6–8 tuntia päivässä, mutta ei yhtään enempää, viikonloppuisin ei yhtään. Elämän pitää  tuntua kivalta enemmän kuin näyttää siltä. 

Ja niin alkoi uudenlainen suunnitelmallisuus. 

Kalenterista hävisi liikuntasuunnitelma ja ryhdyin pohtimaan päivittäin millaista liikuntaa juuri tänään kaipaan. Haluanko juosta, tanssia, venytellä, uida, käydä salilla, pötköttää? Satokausikalenteri jäi seinälle, mutta veriappelsiinit kauppaan. Aloin kantaa kotiin joka kauppareissulla banaania (vaikka se ei olisi sesonkia) ja tofua (koska tofu on parasta). Viikon puuhalistalta hävisi ”näe 2-3 ystävää”, näen kyllä ilman velvoittautumistakin. Siirryin girlrest-eraan.

Opintojen kohdalla keventäminen olikin sitten kova pala. Droppasin puolet kursseista, kun ystävä tähän tiukkasanaisesti komensi, mutta pitkin hampain. Olisin saanut sivuaineen valmiiksi nopeammin, ehkä valmistunut nopeammin, ehkä päässyt työelämään kiinni, alkanut maksaa veroja ja ollut mallikansalainen, jos olisin jatkanut. Opiskeleminen on hirveän palkitsevaa. Opintopisteet ja arvosanat ovat numeerisesti mitattavissa, tyydytys keskiarvosta tai palkista, joka lähestyy valmistumista on älyttömän miellyttävää seurata. Mutta tiedän kyllä, että olisin oikeasti palanut loppuun jos olisin jatkanut. Ja sitä paitsi, mallikansalaisille ei ole numeerista mittaria eikä heille jaeta todistuksia tai tarroja.

Vointi alkoi kohentua heti. Kandityö valmistui ja paistoin yhä useammin sipulia ruoan kanssa, enkä skipannut sitä tylsänä työvaiheena. Soittelin kavereille ja rapsuttelin koiria. Lopetin kuntosalijäsenyyden ja ostin uimalakin. Sain uutta puhtia ja iloa. Opinnot olivat inspiroivia, liikunta piristi. Touhuaminenhan on mukavaa! Voisin opetella soittamaan pianoa. Pitäisi puhua paremmin ruotsia, menisiköhän yliopistolla jotain tasonmittauskurssia? Nyt muuten pidän kotibileet. Voisi alkaa käymään treffeillä. Pitäisikö lähteä ehdolle kuntavaaleissa? Voisin perustaa blogin. Livemusiikki on ihanaa, täytyypä ottaa tavaksi käydä keikoilla tai filharmonian konserteissa säännöllisesti. Olipa kivaa lukea kovakantista kirjaa e-kirjan sijasta, missäköhän mun kirjastokortti on? Veriappelsiinit ovat näköjään alennuksessa, se näyttää kivalta auki leikattuna. Taidan olla väärällä alalla… jos valmistumisen jälkeen hakisin oikikseen?

Kirjat

Tammikuun kirjat

Miina Aaltonen

Voi pojat voi pojat! Nyt oli kirjakuukausi.

Luin vuonna 2024 hälyttävän vähän. Yleisesti ottaen lukutahtini on n. 30-40 kirjaa vuodessa, mutta viime vuonna se romahti kahteentoista. 12. Kaksitoista. Siis yksi kirja kuukaudessa, not great- not terrible.

Otin vuoden 2025 teemasanaksi tekstin. Voi veljet kuinka kätevää on uudenvuodenlupausten sijasta valita teemasana. En luvannut lukea 40 000 kirjaa, en kirjoittaa joka viikko romaania, en perustaa bändiä. Päätin vain olla tekemisissä tekstin kanssa. Miten vapauttavaa! Ei rajoja, ei vaatimuksia, pelkästään teks-ti-ä.

Luin tai kuuntelin tammikuun aikana 8 kirjaa. Monta! Miten? Millä ajalla? Helposti. En lukenut uutisia, opiskellut huolellisesti, harrastanut liikuntaa tai nähnyt kavereita tarpeeksi. Aamukahvin kanssa luin kirjaa uutisten sijasta. Yliopistolla luin kaunokirjallisuutta tenttikirjojen sijasta. Kavereilla kylässä pidin kuuloketta korvassa ja kuuntelin kirjaa heidän juttujensa sijasta (en oikeasti).

Noniin. Tässä on tammikuun aikana lukemani kirjat parhaimmasta huonoimpaan ja muutamat haja-ajatukset niistä. Yksikään kirja ei ollut oikeasti huono, mutta joku järjestys on oltava.

Pirkko Saisio – Pienin yhteinen jaettava

Keski-ikäisen minä-kertojan varhaisen lapsuuden muistoja Itä-Helsingin mummolasta ja kodista.

  • Maailman kauneinta kieltä. Inspiroivaa ja tuudittavaa. Tekstiin hukkuu, tarina kulkee vakaasti eteenpäin ja mielikuvat ovat hurjan eläviä.
  • Niin raastavan yksityiskohtaista kuvausta, että riveiltä on helppo löytää itsensä, vaikka en elänytkään omaa lapsuuttani 50-luvulla kommunistisessa kodissa. Oma mummola oli Tampereella, Saision Itä-Helsingissä, mutta mummolaidylli ja lapsen kokema syyllisyys ja havainnot omasta erilaisuudesta ovat hirvittävän samastuttavia.
  • Nokkelaa, oivaltavaa, miellyttävää, vapauttavaa, surullista

Pajtim Statovci – Lehmä synnyttää yöllä

Suomessa kasvanut poika Kujtim viettää kesän Kosovossa ja sama poika matkustaa myöhemmin menestyneenä aikuisena äitinsä synnyinseudulle. Epäluotettavan kertojan yritys muistaa ja hahmottaa mitä hänelle on tapahtunut väkivaltaisen isoisän kodissa tai sodasta traumatisoituneessa maassa vie häntä tuskallisesta tilanteesta toiseen.

  • Paras ja kauhein kirja pitkään aikaan.
  • Julma, väkivaltainen, graafinen, inhottava ja iljettävä. Mutta tästä kaikesta huolimatta ihan tavallinen ja arkinen. Köyhyys, homofobia, patriarkaatti, islamofobia ja rasismi olivat läsnä joka sivulla, joka välissä. Samalla tavalla kuin ne ovat jatkuvasti läsnä oikeassa elämässä, mutta nyt niitä oli pakko katsoa silmästä silmään. Ei ollut tilaa katsoa pois.
  • Pahuus kuljetettiin salakavalasti kirjan riveiltä lukijaan. Välillä suutuin hahmoille niin että halusin kostaa heille, halusin että heitä sattuu. Nerokas tapa osoittaa julmuuden ydin ja arkisuus. Ihan tavallinen, karkkipussin kanssa nojatuolissa kirjaa lukeva minä tuohduin niin, että halusin pahaa.
  • Huomasin ujuttavani autofiktiotulkintaa sinne, minne se ei kuulu. Statovci haastoi tätä edustavuuden oletusta Helsingin Sanomien haastattelussa (linkki juttuun, maksumuurin takana) tätä. Haastattelussa hän toteaa: ”Tuntuu siltä, että aivan kuin olisi oletus, että jotkut maailmat – vain siksi että ne ovat vieraita ja tuntemattomia – tyhjenisivät fiktiossa nopeammin.” Hyvä haasto!

Elena Ferrante – Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Napoli-sarjan kolmas osa, jossa Elena ja Lila ovat kasvaneet aikuisiksi. Elena etsii paikkaansa akatemiasta, julkaisee kirjan. Lila on töissä karuissa oloissa makkaratehtaalla. 70-luvun Italiassa eletään poliittisesti herkkää aikaa, mikä näkyy molempien naisten elämässä, mutta eri tavoilla.

  • Feminismi on tuotu kirjaan hyvin. Patriarkaatti on ollut koko ajan läsnä, mutta nyt Elena vasta oppii sille olevan sanoja ja havaitsee olevansa osa naista sortavaa järjestelmää. Lukija on tämän jo tiennyt, mikä tuntuu luovan tavallaan valta-aseman lukijan ja Elenan välille. Hoksaa nyt hoksaa nyt. Elena hoksaa, mutta miehet ympärillä eivät. Havainnollistava kuvaus patriarkaatin rakenteista ja miesten sokeudesta sille löytyy kohdasta, jossa mies ei halunnut kotiinsa kotiapulaista “orjaksi” ja Elena kysyi, että kukas ne kotityöt ja lapset sitten hoitaisi, mihin hän sai vastauksen: “Sinä olet äiti, et orja.”
  • Pidin myös siitä, miten Elena hahmottaa feminististen radikaalien tekstien kautta, että hän on opiskellut kritiikittömästi ja opetellut omaksumaan, eikä ajattelemaan. Voi meitä!
  • Lilan ja Elenan suhde on edelleen aivan häkellyttävä. Miten riippuvaisia he ovat toisistaan, ja miten paljon se vie heitä eteenpäin mutta samalla kuinka paljon se vaivaa molempia. Lilan rooli Elenan muusana on hävyttömän konkreettista, koska niillä sivuilla, joissa Lila ei ole läsnä, kirja melkein laahaa. Se tuntuu epäreilulta. Elena on ihana ja taitava ja hänen elämänsä soisi olevan mielenkiintoista oli Lila osa sitä tai ei, mutta ei. Lila värittää tai maustaa tai pompauttaa tarinan eteenpäin tavalla johon Elena yksin ei pysty.

Iida Turpeinen – Elolliset

Merilehmän kautta kuvataan yksittäisten ihmisten suhdetta toisiin lajeihin ja luontoon, ja sitä kautta jäsentyy koko ihmiskunnan suhde ympäristöön.

  • Nyt! No nyt!! Rakastan kun aiheeseen uppoudutaan ja lukijalta edellytetään jaksamista ja keskittymistä. Nyt on kirjallisuutta parhaimmillaan, viihdyin, opin ja jouduin vaatimaan itseltäni paljon.
  • Ihmisen suhde luontoon on kyllä kelju. Elollisissa kuvattu suurvaltakilpailun ja tieteen kautta tapahtuva luonnon valloittaminen ja alistaminen jatkuu edelleen, vaikka muuttuneessa kontekstissa. Ekologisen kriisin partaallakaan ihmiskunta ei malta lopettaa tai viisastua.

Pirkko Saisio – Vastavalo

Saision trilogian toinen osa, jossa seikkaillaan välillä Sveitsin Alpeilla metsästämässä Julie Andrews -kokemusta orpolasten kanssa, välillä oppikoulussa ja välillä suhteessa omiin vanhempiin, jotka alkavat inhimillistyä lapsen varttuessa. Kirjailijan alku yrittää löytää itseään.

  • Tästä en pitänyt yhtä paljon kuin trilogian ensimmäisestä. Saision kirjoitustyyliin tuli tässä kirjassa enemmän metaforia ja yksinkertaisia asioita sanottiin välillä turhan monimutkaisesti.
  • Kieli edelleen silti älyttömän kaunista. Itseironia ja huumori ilahduttavaa.

Salla Vuorikoski – Sanna Marin – Poikkeuksellinen pääministeri

Marinia läheltä seuranneiden henkilöiden haastattelujen kautta kerrottu tarina Marinin pääministerikaudesta ja ajasta sen jälkeen.

  • En ole yleisesti ottaen mahdottoman suuri poliitikkokirjojen fani, mutta Marin on kiinnostava ilmiö ja Vuorikoski taitava toimittaja, joten annoin mahdollisuuden.
  • Palautti mieleen mitä kaikkea viimeisten vuosien aikana on tapahtunut, miten nopeasti maailma mullistui ja auttoi hahmottamaan mikä rooli Marinilla tässä kaikessa oli.
  • Poliitikkojen ja median suhde on aina hiukan kireä, mikä korostui erityisesti Marinin kohdalla hänestä muodostuneen ilmiön vuoksi. Tämä oli kiinnostavalla tavalla osa kirjaa paitsi kerronnassa, myös rivien väleissä.

Emilie Pine – Tästä on vaikea puhua

  • Esseekokoelma aiheista, joista on vaikea puhua. Päiväkirjamainen ja rehellinen.
  • Olisi pitänyt lukea englanniksi.

Lars Olof Lampers – Tyttöjen ilta

  • True crimea. Plaah. Kuuntelin koska storytel niin suositteli. True crime on helvetin epäeettinen konsepti, melkein hävettää että tämä on täällä listalla.
  • No, sanotaan se, että opin jotain rikostutkinnan vaiheista ja tekotavoista. Hahmotin myös entistä paremmin, miten tärkeää syyttäjän on muotoilla syytteensä tavalla, johon tuomioistuimen on mahdollista ottaa kantaa.

Helmikuussa voisin ottaa lukulistalle vähän enemmän niitä tenttikirjoja.

Proosa, Tarinat

Kirkkaan sininen

Miina Aaltonen

Nojaan otsan vaalean sinistä seinää vasten, viileä kaakeli tuntuu iholla miellyttävältä. ”Hei Siri, ajastin 1 minuutti.” Ollut vähän outo olo. Varmaan ylireagoin.

*

Soitan ystävälle. Voinko tulla kylään? Lähden talvisen Tampereen halki kohti Viinikkaa ja hänen puulattioitaan. Tuonko kaupasta jotain? Onko teillä kauramaitoo? Voitko keittää kahvit?

Ystävän lapsi viilettää ympäri asuntoa ensin pikkuauton, sitten muumipehmon ja lopuksi kirjan kanssa. Hän on vauhdikas ja ihana. Miten sä oot voinut? Paremmin nyt. Mutta oli tossa se noroepisodi. Ai kauhee, joo. Kiitos että toit lounaan, en ois millään jaksanut itse lähteä kauppaan. Tietysti. Tuutko meidän kanssa puistoon? En mä tänään. Kävittekö neuvolassa? Joo, se meni kans hyvin, vaikka olin vähän ärsyyntynyt siihen tyyppiin. Ai jaa, nostitko metelin? No en tietenkään. Kiitos kahvista.

Lähden kotiin. Tuuli piiskaa kasvoja niin, että kirvelee. Kiskon kaulahuivia ylemmäs, mutta pakkanen löytää tiensä sen alle. Palaan ajatuksissa kolmen vuoden takaiseen iltaan. Mikä susta tulee isona? Oonkohan mä oikealla alalla? Mä haluan ehkä erota. Musta tuntuu et mun kannattaa nyt tosissani alkaa miettimään mihin haluan asettua. Siis että jäänkö tänne vai haluanko vielä Turkuun. Eihän sun tarvii sitä vielä päättää. Mä haluaisin ehkä ostaa asunnon. Wau, saatkohan sä lainaa? Saan varmaan. Mulla on kuitenkin töitä ja vakaat tulot nyt. Mun äidin sisko joutui sairaalaan. Äh, voi paska. Joo, ollaan nyt sit tää joulu kotona ja käydään siellä moikkaamassa. Mä tavallaan haluaisin olla hetken töissä ennen kuin aletaan yrittään lasta. Seis, mitä? Niin, ei me siis vielä yritetä, mut ollaan puhuttu et missä kohtaa. Se tarkottais kuitenkin isoja muutoksia. Niin tarkottais. Ootteko puhuneet jo vanhempainvapaiden jakamisesta? Vähän aikaista tolle, mutta joo, ollaan me. Mä pelkään synnyttämistä, se sattuu varmaan tosi paljon. Mulla se meni tosi hyvin! Mun äiti sanoi ettei se ollut edes paha. Hah, sun äiti sanoo kaikesta noin. Mitä hänelle kuuluu? Hyvää, he lähtee käymään Jenkeissä mun veljen luona. En haluais ikinä olla raskaana, en kestäisi niitä muutoksia omassa kehossa. Ai raskaudenaikaisia vai pidempiä? Sekä että, tietty enemmän mietityttää mikä olis pysyvää. Mulla tuli vaan isommat tissit. Hah! Älä naura, oon tosissani. En, anteeks, noi on kyllä upeet. Oli myös ennen raskautta. Niin oli. Voi mulle tulee jo tästä puhuessa sellainen odotus ja innostus. Ihan tosi? Joo. Mua kiinnostais lahjoittaa munasoluja. Se yks mun kaveri teki niin, jaan sen iigeen sulle, odotas. Siinähän samalla selviäis oma hedelmällisyys. Mut jos mä haluan lapsen niin tavallaan kohta pitää jo miettiä missä vaiheessa. Niin, biologinen kello tikittää. Voi vittu oo nyt hiljaa.

Illanvieton jälkeen olin käpertynyt kotona puolison kainaloon. Tiesitkö, että ihmiset jotka haluaa lapsia ottaa sen huomioon niiden tulevaisuuden suunnitelmissa? He miettii ajankohtaa ja vaikutusta työuraan. Niin kai, kyllähän se on ihan loogista. Onko outoa, että mulle ei ollut tullut edes mieleen että tietysti sitä suunnitellaan jo nyt? Ei se outoa oo, ei se oo ikinä ollut osa sun suunnitelmia. Ethän sä mieti myöskään miten sun reitti Juventuksen valmentajaksi menisi, kun et siihen aio ryhtyä. Niin, ne kyllä kysyi mua. Täytyisi varmaan alkaa opiskelemaan italiaa ja ruveta taas pelaan jalkkista. Rupee vaan, voin ostaa sulle pallon. Ootko sä muuttanut mieltäsi? Haluaisitko joskus? Osata italiaa? Heh, tiedät kyllä. En, entä sä? En.

Viittaan bussin. Jään pois Keskustorilla ja suuntaan Yliopiston Apteekkiin. On keskipäivä, vanhuksilla on kokoontumisajot. Niska hikoaa. Ovatko halvat yhtä hyviä? Onko tämä se, josta kannattaa säästää? Mitä jos en erota viivoja, pitäisikö ottaa digitaalinen varmuuden vuoksi? Tässä on vain yksi, tuossa on useampi. En ymmärrä mitä eroa näillä on. Valitsen kirkkaan sinisen paketin.

Mitäs sitten jos? Olisiko minusta siihen? Minulla on vahva tukiverkko. Lähelläni on paljon sukulaisia ja ystäviä, jotka auttavat aina kun pyydän. Meidän parisuhde on niin vakaa, että se kestäisi vaikka millaiset suunnitelmien muutokset, Serie A:t ja Nalle P:t. Me ollaan niin hyviä yhdessä, että oltaisiin hyviä myös tässä.

Mutta en halua. En halua neuvolaa, päiväkotia, rattaiden valintaa, pestä pieniä sukkia. En halua leikkiä, lukea iltasatuja, miettiä jouluperinteitä, alueen kouluja, opettaa tunnetaitoja, olla pois omista opinnoista, olla kotona kun jollain muulla on kuumetta, en viedä harrastuksiin. En halua miettiä pelitapaa, koota joukkuetta tai suunnitella reenejä. En halua käydä kehityskeskusteluja, pitää kannustavia puheita enkä penkittää ketään.

No mitä jos en halua? Pääsen kotiin, istun sohvalle ja ryhdyn googlaamaan. Suomessa tehdään 8000 aborttia vuodessa. Hmm, kuulostaa vähältä. Lapsia syntyy 45 000, todennetuista raskauksista menee kesken lähes viidesosa. Oho! Viidesosa! Tarkoittaako se, että raskauksia olisi siis lähes 60 000. Teenkö ajatusvirheen? Kaivan jo puhelimen ja olen soittamassa matematiikkaa yliopistossa opiskelevalle ystävälle, mutta laitan puhelimen takaisin taskuun. Tämä ei ole nyt oleellista. Miksi aborttien määrä ei ole sen suurempi? Kaivan lisää tilastoja. Seksuaalikasvatuksella ja jälkiehkäisyn saatavuudella on näköjään iso merkitys. Useimmat abortin haluavat  on jo vanhempia.

Miltä samat tilastot näyttävät muualla? Vaikeampi googlata, samalla silmille vyöryy amerikkalainen moralisointikeskustelu, joka on suomalaista vastaavaa 20 vuotta jäljessä. Murha!!!1 Eikö isä saa ottaa kantaa!? Solumöykky! Ihminen! Koko keskustelu näyttää yhdeltä sumutukselta. Keskustelua käydään huutokilpailuna ja älyttömän jossittelun kautta. No entä jos raskaus on saanut alkunsa näin tai näin tai näin? Entä jos perheen tilanne on tää tai tää tai tää? Entä jos entä jos entä jos. Outoa. Viimeksi taisin itse osallistua jossitteluun 15-vuotiaana, kun joku keksi lukea sikiön näkökulmasta kerrotun tarinan, jossa täydellisen tunnetaitoinen pieni ihminen seuraa omaa kehitystään, korvien muodostumista ja sen sellaista, kunnes yhtäkkiä ilkeämielinen äiti ottaa ja tappaa. Silloinkin keskustelun sävy oli ihmettelevä. Osin siksi, että tarina ei ollut uskottava, mutta sekin ohitettiin äkkiä epäkiinnostavana nyanssina. Totta kai moralisoiva tarina, jonka tarkoitus on ennen kaikkea kauhistella ja syyllistää, on epäuskottava. Jo teininä joku kaveriporukasta totesi, että eipä sitä vanhempia velvoiteta elinluovuttajiksi niille syntyneillekään lapsille. Ei kai ketään voi velvoittaa luovuttamaan kehoaan toisen käyttöön, riippumatta siitä kuka se toinen on tai kuinka sille muuten käy. Jos kyse olisi sikiöstä eikä synnyttävän kehosta, niistä keskenmenoistakin olisi varmaan joku kiinnostunut, mutta ei. Amerikkalainen keskustelu keskittyy voimakkaisiin metaforiin eikä ota oppia suomalaisten teinityttöjen yökyläilyjen oivalluksista. En jaksa lukea enempää.

Puoliso tulee kotiin ja hoksaa apteekin muovikassin pöydällä. Saanko kysyä? Saat, katso mitä siellä on. Oho, miksi? Mulla on ollut vähän kummallinen olo. On ollut turvotusta ja oon ollut jotenkin levoton ja ahdistunut. Ainahan sä oot levoton ja ahdistunut. Haha. Anteeksi, oliko huono? Ei, hyvä että vitsailet. Et oo tehnyt vielä. En, aloin googlaileen tilastoja. Niin tietysti, mitä löytyi? Aluksi tosi kiinnostavia juttuja, sitten syyllistämistä. Totta kai, naisten kehojen kontrollin top 3. Hah, mitkä ne kaks muuta on? En tiedä, varmaan laihduttamispuhe ja ahdistelu? Mmm, varmaan.

Huokaisen, otan pussin ja menen vessaan. Istun lattialla. ”1 minuutti alkaa nyt.”

Suomen kieli, Yhteiskunta

Viisas vaikenee

Miina Aaltonen

Olin viikonloppuna Ismo Alangon keikalla ja ihastelin, miten kiehtovalla tavalla suomen kieltä voi käyttää. Miten nerokkaalla tavalla hän jäsentää kokemuksia, tunteita ja ympäristöä nimenomaan kielen kautta. Tulin kotiin, luin muutaman Eeva Kilven runon ja mietin, mihin minun kielitaitoni on hävinnyt? Kirjoitin ennen joka päivä jotain. Runoja, biisejä, fanifiktiota, romaanin alkuja ja päiväkirjaa. En ole käyttänyt suomea ollenkaan riittävästi pitkään aikaan. Helvetti!

Olen parhaimmillani, kun olen suomen kielen kanssa tekemisissä. Silloin kun luen suomalaista kaunokirjallisuutta, käyn teatterissa tai kuuntelen musiikkia huomaan ajattelevani, olevani kriittinen itseäni ja muita kohtaan, nokkela tai joskus hauska. Yhtäkkiä tuntuu, että olen taantunut joka alueella. En jaksa lukea, en tiedä miten argumentoida, ujostelen, teksti ei taivu enää tahtomallani tavalla. Hädin tuskin tiedän kuka olen ja mistä pidän, kun en ole tehnyt listaa aiheesta pitkään aikaan. Kieli on kaiken ydin.

Kielitaito onneksi korjaantuu harjoittelemalla. Se vaatii vain kielen kanssa tekemisissä olemista, lukemista, kuuntelemista ja kirjoittamista. Mutta kielitaidon merkitys on alkanut hälventymään. Kieli on ajattelun ja kommunikoinnin väline. Oma ajatteluni ja kyky laadukkaaseen kommunikaatioon on talviunilla horrostamassa, ollut jo ties kuinka pitkään.

Oma ajattelu on väistynyt sivuun kivojen ja raivostuttavien somevideoiden tieltä. Naureskelen söpöille koiravideoille, tuohdun ragebait-sisällöntuottajille ja tykkään, kun joku sanoo jotain tosi nasevaa jollekin joka oli sanonut jotain tyhmää. Unohdan jokaisen videon kun menen seuraavaan. Taannun, mutta vapaaehtoisesti ja iloisesti. Opiskelen kuitenkin päivät, ei minun tarvitse iltoja käyttää mihinkään rakentavaan. Aivot tarvitsevat lepoa, ja mikä lepuuttaisi niitä enemmän, kuin 15 cm päässä kasvoista pidettävä kirkas valo joka syytää vajaan kymmenen sekunnin välein uutta informaatiota loputtomasti ja loputtomasti? Välillä huomaan että keskustelen viittaamalla somessa näkemiini videoihin: “Näitkö kun joku jossain sanoi tai oli sanomatta, teki tai oli tekemättä jotain, ja se oli tyhmää tai siistiä tai hassua?” Tekisi mieli lyödä itseä paistinpannulla päähän ja huutaa että OLE MIELENKIINTOISEMPI!

Oikeasti kirjoittaminen on nykyään vaikeaa (ja blogin perustaminen vaikeampaa) juuri siksi. En usko omien ajatusten olevan mielenkiintoisia tai tärkeitä.

Minun piti palauttaa koulutyö kurssin avoimelle foorumille, jossa tehtävänä oli ottaa kantaa hypoteettiseen Heinzin dilemmaa muistuttavaan tilanteeseen. Kirjoitin vastaukseen ensin, että miten tilanteeseen voisi soveltaa Lockea ennen kun tajusin, että nyt kysyttiin mitä mieltä minä olen. Opettaja oli erikseen alleviivannut kohdan, jossa pyydettiin unohtamaan Locket ja Hobbesit. Mitä mieltä sinä olet? Minulla oli kyllä kanta siitä, miten lääkkeet ja tutkimustyö tulisi rahoittaa, mutta jouduin pysähtymään ja miettimään, haluanko jakaa näitä mielipiteitä tai ajatuksia kenellekään. Kyseenalaistin koko tehtävän nojaten siihen, että en tahdo muiden kurssilaisten saavan tietää mitä ajattelen. Eihän se heille kuulu.

Onko kyse tässä ja laajemmin sittenkin siitä, että arvostan omia ajatuksiani, eikä päinvastoin? Pidän kortit salassa, koska niillä on arvoa.

Mutta mitä arvoa edes on mielipiteillä, jotka joku toinen on joskus sanoittanut paremmin ja jotka ovat parhaimmillaankin naiiveja tai teennäisiä? Kielitaitoni on taantunut ja ajatukset kohtalaisia. Pään sisäinen kriitikko huutaa, että vain hyvät, tuoreet ja raikkaat mielipiteet kelpaavat, edellyttäen, että ne on ilmaistu terävästi ja nokkelasti. Mutta ääni on olemassa vain pään sisällä. Maailma on täynnä diktaattoreita tai sellaiseksi haluavia, typeriä, itsekritiikkiin kykenemättömiä poliitikkoja, yritysjohtajia ja julkkiksia. Ilmastonmuutos etenee, vähemmistöt eivät päätä omista asioistaan ja sananvapauden nimissä liehitellään autoritaarisuutta ja vähennetään faktantarkistusta. Tässä kontekstissa itselle asetettamani vaatimustaso on absurdin korkea.

Rajat, jotka olen asettanut sille, mikä kuuluu toisille, ulottuvat jossain määrin julkisista koulun foorumeista myös yksittäisiin ihmissuhteisiin. Olin vakavan riidan osapuolena jonkin aikaa sitten, mutta riitakumppanini tuskin tietää tästä. Purkaessamme välillämme puhjennutta konfliktia, keskustelin vähäeleisesti ja vältellen. Lainailin lauseita TV-ohjelmista ja kirjoista, siteerasin vaivihkaa Taylor Swiftiä, enkä oikeasti sanonut juuri mitään. Ajattelin, että konfliktin pitkittäminen on typerää, eikä minua loukanneen ihmisen tarvitse tietää minusta mitään. Ei edes sitä, miten minä puhun, hän sai kuunnella pelkkiä opeteltuja fraaseja toisensa perään. Toisaalta halusin säilyttää kasvoni, ja välttää verbaalisen koston tuomaa väliaikaista tyydytystä. Nielin monta nasevaa ja suorastaan törkeää kommenttia, jotta en olisi ilkeä, ja jotta en joutuisi katumaan toisen polkemista maanrakoon. 

Riidan jälkeen turhauduin omaan käytökseeni. Olin nähnyt vaihtoehdot toimia konfliktissa täysin mustavalkoisesti. Vaihtoehto 1: välttele, älä paljasta mitä ajattelet, shh. Vaihtoehto 2: ole ilkeä, törkeä ja häpeämätön kusipää. Oman näkökulman sanoittaminen olisi ollut mahdollista myös ilman törkeyksiä. Skaala, jonka yhdessä päässä on täysi hiljaisuus tai fraasien käyttäminen, ja toisessa mielipiteiden asiallinen esittäminen, on laaja. Vaikeidenkaan tilanteiden kommunikaatio ei ole binääristä. Oikeat ihmiset voivat olla muutakin kuin harmaita, kenkiin tuijottelevia, jargonilla puhuvia välttelijöitä (vaihtoehto 1), tai kommenttipalstoilla tappouhkauksia huutavia trolleja (vaihtoehto 2). Ne ovat kuitenkin inhimillisyyttä vaativia, siis kenties vaikeampia vaihtoehtoja. 

Sosiaalisen median aikana meille on kasvanut terävät kulmahampaat, joilla repiä kuka tahansa kappaleiksi sillä sekunnilla, kun tämä osoittaa inhimillistä heikkoutta tai mikä pahinta, ajattelemattomuutta. Somen raatelu ei edellytä välttämättä edes virheitä, ihan vain vajavaisuutta täydellisestä. Maailma, jossa vihalla saa katselukertoja (eli rahaa), jossa tylsyys on katastrofaalista, ja jossa ihmistä ei tarvitse kohdata ihmisenä, vaan satunnaisena karikatyyrina, houkuttelee suuttumaan milloin mistäkin milloin kenellekin. Raivon määrittämässä maailmassa vihapuhe on neutraalia, ja sitä saa osakseen jos kehtaa avata suunsa. Parempi siis olla vain hiljaa.

Kun on tarpeeksi pitkään hiljaa, ei ole enää mitään sanottavaa. Kielitaito taantuu ensin, sen perässä ajattelu.

Vaikka kuinka yritän perustella miksi viisas todella vaikenisi, päädyn joka kerta tulokseen, että sananlasku on typerä. Omia ajatuksia kannattaa sanoittaa ja jakaa, vaikka se on epämiellyttävää ja vaikeaa. Tunnilla viittaaminen, koulutehtäviin avoimesti vastaaminen, riiteleminen ja blogin kirjoittaminen eivät välttämättä ole ihmeellisiä tai mullistavia tekoja, mutta ainakin ne kehittävät kieltä ja ajattelua, omaa ja toisten.

Jos päätän, että puhuminen ja kirjoittaminen kannattaa, seuraa joukko uusia ongelmia. Entä jos mielipiteeni ovat huonoja? Entä jos ne ovat asiattomia? Entä jos ne liittyvät aiheisiin, jotka eivät kuulu minulle? Entä jos ne nojaavat tietoon joka on vanhentunut? Entä jos joku minua viisaampi haastaa näkemykseni? Entä jos joudun reflektoimaan, punnitsemaan eri näkökulmia ja muuttamaan mieltäni? Jos avaa suunsa, altistaa itsensä kritiikille. Kritiikki on kuitenkin 25-vuotiaiden naisten yksi yleisimpiä kuolinsyitä ja siinä mielessä puhuminen ja avoimuus voi olla hengenvaarallista.

Olen omaksunut sananlaskun “viisas vaikenee” niin hyvin, että vaikenen enkä viisastu. Se saa nyt riittää.