Category: Kirjat

Elämä kirjojen parissa jatkuu, jee! Lukutahti on hiukan hidastunut, mikä ei haittaa, mutta vähän harmittaa. Kiinnostavaa luettavaa on tosi paljon, enkä ehdi lukemaan kaikkia maailman kirjoja, vaikka kuinka haluaisin tai yrittäisin.

Ella-Maria Nutti – Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Äidillä on salaisuus, joka pitäisi kertoa itsenäistyvälle tyttärelle. Kirja on yhtä aikaa sydämellinen ja sydäntäsärkevä kuvaus äidin ja tyttären välisestä suhteesta. Lukija tietää äidin salaisuuden ja toivoo, että hän keräisi riittävästi rohkeutta kohdata tyttärensä avoimesti. Aina on kuitenkin jokin syy jättää kertominen myöhemmäksi. Kirja etenee kuin jännäri, jossa lähes hätääntyneenä toivoo, että kerro nyt, ennen kuin on liian myöhäistä.

Erinomainen ja lyhyt, tiiviin tunnelman vuoksi tämän lukee alta aikayksikön.

Riikka Pulkkinen – Viimeinen yhteinen leikki

Riikka Pulkkinen on pitkään ollut suosikkikirjailijoitani. Hänen maalaileva ja tarkan yksityiskohtainen kirjoitustyylinsä on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen ja on vaikuttanut omaan kirjoitustyyliini keskeisesti.

Kirjassa seurataan kahdessa eri ajassa Eeliksen tarinaa. Osa luvuista käsittelee Eeliksen lapsuutta ja leirejä, joilla hän ja muut lapset ovat olleet osana kokeellista lääketieteellistä tutkimusta. Osa luvuista taas seuraa aikuistuneen Eeliksen vaimon, Main näkökulmasta yritystä löytää Eelis, kun tämä yhtenä päivänä katoaa.

Kirja oli jännäri, jossa lukija huutaa alusta asti ahdistuneena että mitä on tapahtunut, mitä nyt tapahtuu? Tämänkin kirjan siksi ahmii. Kiinnostavuuden kannalta se on kirjalle ansio, mutta ehkä myös haitaksi. Jännittävä ja tiivis tunnelma vei kirjaa niin vauhdilla eteenpäin, että jäin kaipaamaan paikoin rytmitystä, joka olisi jättänyt tilaa syventyä yksittäisiin hahmoihin tai tapahtumiin ja antanut niille enemmän tilaa.

Pulkkisen kirjoitustyyli on niin viehättävä että itkettää. Eläytyminen hahmoihin ja teini-iän kesiin, kun notkuttiin milloin kenenkäkin kotikadun varressa polkupyörien ja pikaruoan kanssa on Pulkkisen tekstin avulla helppoa kuin hengittäminen.

Kirja käsitteli ihmismieltä ja sitä, mistä kaikesta voi tai pitää parantua. Myös tekoäly, salausluokitukset ja lääketieteen tai lääkäreiden valta olivat kirjan olennaisia teemoja, jotka toivat siihen paikoin dystooppista sävyä.

Sara Al Husaini – Huono tyttö

Vuoden pakolaisnaisen teos omakohtaisista kokemuksista on hurja ja pysäyttävä. Kirjassa seurataan suhdetta uskontoon ja perheeseen sekä kipuilua sen suhteen kun molemmat pettävät, mutta side on tästä huolimatta vahva. Kirja peilaa Irakin ja Suomen kulttuureja toisiinsa ja osoittaa niiden yhtäläisyyksiä ja eroja tavalla, johon vain molempiin kulttuureihin kuuluva pystyy. Jatkuva misogynia, suomalaisten rasistinen suhtautuminen sekä toistuvat ulkopuolisuuden kokemukset saavat lukijan kurtistamaan kulmiaan kerran jos toisenkin.

Kirjassa käytetty kieli on hauskaa ja selvästi tarkoituksella kieliopillisesti välillä ontuvaa. Tästä oli maininta myös jälkisanoissa, joissa Al Husaini toteaa: “Teksti saa olla raakaa, rivit kielivirheistä kylläisiä, ne kantavat mukanaan värikartan edestä vivahteita, rikkinäisiä lauseita, epäonnisia varjoja ja tunteita.” Lähtökohtaisesti kaipaan kieleltä romaaneissa virheettömyyttä, mutta tässä kieleen liittyvät virheet toimivat tehokeinona ja toivat omakohtaisuuteen syvyyttä.

Ahdistava ja epämiellyttävä, mutta sellaisella tavalla, joka herättää halua tehdä jotain, ei lopettaa lukemista.

Suzanne Collins – Elonkorjuun sarastus

Elonkorjuun sarastus oli kuin peili, jonka toivoisi olevan pelletalon vääristävä peili, mutta jossa jatkuvasti tietää että rumuus on todellisuudesta, ei heijastavasta pinnasta syntyvää.

Elonkorjuun sarastus ei jätä lukijaa pohtimaan, mihin yhteiskunnallisiin ongelmiin tässä viitataan. Luokkaerot, alueelliset erot, häikäilemättömyys, karmiva väkivalta ja sen viihteellistäminen ovat riviltä toiselle dystooppisia ja todellisia. Kirjoitin tästä oman blogitekstin, lue se tästä.

Tyyliltään kirja mukailee paljon ensimmäistä Nälkäpeliä. Kerronta on minä-muodossa ja kirjan rakenne on sama. Se mikä on uutta ja kiinnostavaa on näkökulma totuuteen. Kirjasta käy selväksi se, miten Capitol ja media vääristelee pelin tapahtumia. Elonkorjuun sarastus käsittelee sitä, miten kieli jota käytämme ja media jota seuraamme muokkaa todellisuuskäsityksiämme siten, että totuus pakenee ulottumattomiin ja muuttuu. Totuudenjälkeisessä ajassa mielikuvat ovat mielipiteenmuodostuksen kannalta keskeinen tekijä, mikä vähentää totuuden painoarvoa ja merkitystä. Myös käsitykset siitä, mikä on totta ovat polarisoituvassa yhteiskunnassa eriytyneet. Totuuden määrittelystä tekee haastavaa näiden kahden näkökulman (joskus totuus on konstruktiivista tai häilyvää ja joskus totuus on vääristelyn vuoksi sellaisenaan etääntyvää) välinen ristiriita. Kirjassa totuutuuden vääristely on viety äärimmilleen, ja tätä puolta painotetaan selvästi enemmän.

Elonkorjuun sarastuksessa on läsnä Capitolin asukkaiden piittaamattomuus ja passiivinen verenjano. Ajattelen, että omalla tavallaan pelkkä kirjan julkaiseminen on metatasolla osa Collinsin yhteiskuntakritiikkiä. Se, miten valtavalla innolla tätä kirjaa ostetaan ja luetaan on kummallista. Miksi haluan lukea tarinan, jossa 48 lasta lähetetään murhattavaksi? Tavallaanhan viihdytän itseäni samalla tavalla kuin Nälkäpelin katsojat, tosin minulla on fiktion tuoma suojakilpi eettisyyden arvioinnissa. Mutta jos ja kun kirja on ruma peili ja yhtymäkohtia tosimaailmaan löytyy joka riviltä, ei tätä kannata ohittaa harmittomana.

Collins on niin suosittu ja Nälkäpelien myynti on niin taattu, että kirjaan eksyi mielestäni muutama sellainen toisto, joita toisilta kirjailijoilta oisi kustannustoimituksissa suitsittu pois kovemmalla kädellä.

*

Hyviä kirjoja kaikki tyynni! Viihdyin, järkytyin iloitsin ja surin näiden kanssa.

Lukemisen teemavuosi on jatkunut tammikuusta hyvin, vaikka tahti on vähän rauhoittunut. Helmikuussa luin tai kuuntelin viisi kirjaa, joista yksi oli lastenkirja. Tässä nämä!

Pirkko Saisio – Punainen erokirja

Punainen erokirja on omaelämäkerrallisen trilogian päätösosa. Se on kaunis, elämänmakuinen ja ihanan ironinen kuvaus poliittisesta toiminnasta yliopistoteatterissa, aikuistumisesta ja kasvukivuista. Kirja käsittelee myös lesboutta ja naisten välistä rakkautta ajassa, kun homoseksuaalisuus oli rikos.

Saision kirjoitustyyli on nerokas. Välillä tarina lähtee kummallisille sivupoluille, mutta lukijana tähän on niin uppoutunut, että asioiden välisiä yhteyksiä ei edes hoksaa kaivata. Täydellistä, ihanaa! En yhtään ihmettele, miksi tämä oli Helsingin Sanomien kirjallisuuden ammattilaisten valinta 2000-luvun parhaaksi suomalaiseksi kirjaksi. En ylläpidä henkilökohtaista maailman parhaat kirjat -listaa, mutta jos sellainen olisi, tämä olisi ehdottomasti siellä.

Jane Austen – Järki ja Tunteet

Austenin kirjoihin voisi hukuttautua. Niin lempeää ja huvittavaa on hänen hahmojensa toiminta ja ajattelu. Pidän Austenin tyylin yksinkertaisuudesta. Kirja seuraa kahden sisaruksen, järkevän Elinorin ja tunteellisen Mariannen elämiä ja rakkaustarinoita. Kirjan nimi sisältää jo kaiken olennaisen, lukijaa ei tässä mielessä haasteta.

Ironinen, hauska, tarkka ja oivaltava!

Pidän elämänohjeista tai moraalisista viesteistä, joita Austen upottaa tekstinsä sekaan. Esimerkiksi Elinorin keskustellessa sellaisten henkilöiden kanssa, joita hän ei kunnioita tai joista hän ei pidä, hän pitäytyy korjaamasta heidän erheellisiä näkemyksiään. Väittelyyn osallistuminen validoisi toisen kiinnostavaksi keskustelukumppaniksi, eikä sitä kannata aina tehdä.

Atte Korhola – Kristillinen äärioikeisto ja Trump

Kuvaus äärioikeistolaisesta, nationalistisesta, kristillisestä dominionismista ja terrorista. Korholan viesti on, että Yhdysvalloissa on kristillisiä ääriryhmiä, jolla on vaikutusvaltaa ja vahva side Trumpiin.

Olen seurannut Trumpin suhtautumista kristillisyyteen ja tiettyjen uskonnollisten liikkeiden poliittista aktiivisuutta jonkin verran viimeisten vuosien aikana. Omasta kiinnostuksesta ja käytetystä ajasta aiheen parissa huolimatta, on välillä vaikea hahmottaa mistä ja miten vakavasta asiasta on kyse. Korholan kirjan perusteella vaikuttaisi siltä, että tässä tapauksessa olankohautus on liian mieto reaktio.

Itselle kirja herätti kysymyksiä uskonnon määrittelyistä ja siitä, miten yhden uskontokunnan sisällä voi olla loputtoman erilaisia tulkintoja lähteistä ja opeista. Korhola alleviivaa useaan otteeseen sitä, miten ääriryhmien tulkinnat esimerkiksi Raamatusta poikkeavat siitä, mitä Euroopassa tai Suomessa on totuttu pitämään kristillisenä. Huomasin itse olevani välillä taipuvainen ajattelemaan, että ei-ääriajattelu olisi jotenkin enemmän oikea tulkinta – siis teologisesti oikea – vaikka eihän se minun asiani ole päättää. Moraalisesti voin ottaa kantaa, mutta teologiaa en tunne, ja suhteeni kristinuskoon on etäinen. En voi osallistua uskontokunnan sisäiseen keskusteluun Raamatun tulkinnasta, koska olen ulkopuolinen. Tämä ajatus lähti niin kiinnostaville tasoille, että ryhdyin työstämään tästä kokonaan omaa esseetää. Pysykää kanavalla!

Roald Dahl – Matilda

Kaipasin kevyempää lukemista Korholan kirjan jälkeen, joten tartuin Roald Dahlin Matildaan, joka jäi minulta lapsena lukematta. Kirja on ollut omassa hyllyssäni jo yli 20 vuotta, ja olen samaistunut kansikuvan tyttöön lapsesta saakka, mutta en ikinä lukenut kirjaa. Oli jo aikakin!

Matilda on ihmelapsi, joka 4-vuotiaana lukee jo kirjallisuuden klassikoita ja ymmärtää ympärillään toimivien aikuisten olevan ilkeitä ja tyhmiä. Matilda ei vähästä hätkähdä, vaan ryhtyy jakamaan oikeutta kepposten kautta. Rakastin Matildan juonittelua ja sitä, miten se kuvattiin kirjassa eettisesti oikeamielisenä toimintana!

Kiinnitin erityistä huomiota kohtaan, jossa Matilda toteaa, että jos haluaa käyttäytyä todella huonosti, se on tehtävä kunnolla, koska silloin aikuiset eivät usko. Jos rehtori sinkauttaa lapsen saparoista kuin moukarin koulun aidan yli, eivät lapsen vanhemmat kotona usko tarinaa todeksi, vaikka lapsi tästä kertoisikin. Tämä on hyvä muistutus: jos haluaa olla ilkeä, julma tai väärinkäyttää valtaa, se tulee tehdä häikäilemättömästi ja siinä määrin kohtuuttomasti, että kukaan, joka ei ollut paikalla, ei usko. Edellisen lukemani kirjan (Korholan teos) käsittämättömät tarinat huijareista, kulteista ja kristillisestä terrorismista olivat tuoreeltaan mielessä, ja yhdistin Korholan kirjassa kuvatun toiminnan tähän samaan häikäilemättömyyden logiikkaan.

Patti Smith – Just Kids

Tutustuin Patti Smithiin Ruisrockissa 2016, kun hän veti tajunnanräjäyttävän, uskomattoman ja häkellyttävän hienon keikan. En tuntenut hänen musiikkiaan juurikaan, mutta lavakarisma ja tapa, jolla Smith otti yleisön haltuun oli niin järisyttävä, että keikan läpi oli pakko tanssia ja huutaa. Tuo on edelleen paras keikka millä olen ikinä ollut. Vaikka Smith muovasi minusta tunnissa lojaalin fanin itselleen, luin hänen palkitun romaaninsa vasta nyt. Syy on yksinkertainen: luen mieluiten suomeksi. Tämän luin englanniksi.

Patti Smith on upea, ihana, hauska, rohkea ja kirjoittaa niin kauniisti, että sielua riipii. Kirja on muistelmateos, joka kietoutuu hänen ja Robert Mapplethorpen rakkaustarinan ympärille. Rakkaus hänen ja Mapplethorpin välillä on kuvattu lämmön ja ystävyyden linssin läpi myös niissä kohdissa, kun heidän välillään on etäisyyttä. Kirja on kuin opas sielunkumppanuuteen.

❤

Maaliskuu on jo puolivälissä ja tekstin teemavuosi on edelleen vahvoissa kantimissa! Ei siis kuukauttakaan kun on seuraavan kirjakatsauksen aika.

Lukemisiin!

Voi pojat voi pojat! Nyt oli kirjakuukausi.

Luin vuonna 2024 hälyttävän vähän. Yleisesti ottaen lukutahtini on n. 30-40 kirjaa vuodessa, mutta viime vuonna se romahti kahteentoista. 12. Kaksitoista. Siis yksi kirja kuukaudessa, not great- not terrible.

Otin vuoden 2025 teemasanaksi tekstin. Voi veljet kuinka kätevää on uudenvuodenlupausten sijasta valita teemasana. En luvannut lukea 40 000 kirjaa, en kirjoittaa joka viikko romaania, en perustaa bändiä. Päätin vain olla tekemisissä tekstin kanssa. Miten vapauttavaa! Ei rajoja, ei vaatimuksia, pelkästään teks-ti-ä.

Luin tai kuuntelin tammikuun aikana 8 kirjaa. Monta! Miten? Millä ajalla? Helposti. En lukenut uutisia, opiskellut huolellisesti, harrastanut liikuntaa tai nähnyt kavereita tarpeeksi. Aamukahvin kanssa luin kirjaa uutisten sijasta. Yliopistolla luin kaunokirjallisuutta tenttikirjojen sijasta. Kavereilla kylässä pidin kuuloketta korvassa ja kuuntelin kirjaa heidän juttujensa sijasta (en oikeasti).

Noniin. Tässä on tammikuun aikana lukemani kirjat parhaimmasta huonoimpaan ja muutamat haja-ajatukset niistä. Yksikään kirja ei ollut oikeasti huono, mutta joku järjestys on oltava.

Pirkko Saisio – Pienin yhteinen jaettava

Keski-ikäisen minä-kertojan varhaisen lapsuuden muistoja Itä-Helsingin mummolasta ja kodista.

• Maailman kauneinta kieltä. Inspiroivaa ja tuudittavaa. Tekstiin hukkuu, tarina kulkee vakaasti eteenpäin ja mielikuvat ovat hurjan eläviä.
• Niin raastavan yksityiskohtaista kuvausta, että riveiltä on helppo löytää itsensä, vaikka en elänytkään omaa lapsuuttani 50-luvulla kommunistisessa kodissa. Oma mummola oli Tampereella, Saision Itä-Helsingissä, mutta mummolaidylli ja lapsen kokema syyllisyys ja havainnot omasta erilaisuudesta ovat hirvittävän samastuttavia.
• Nokkelaa, oivaltavaa, miellyttävää, vapauttavaa, surullista

Pajtim Statovci – Lehmä synnyttää yöllä

Suomessa kasvanut poika Kujtim viettää kesän Kosovossa ja sama poika matkustaa myöhemmin menestyneenä aikuisena äitinsä synnyinseudulle. Epäluotettavan kertojan yritys muistaa ja hahmottaa mitä hänelle on tapahtunut väkivaltaisen isoisän kodissa tai sodasta traumatisoituneessa maassa vie häntä tuskallisesta tilanteesta toiseen.

• Paras ja kauhein kirja pitkään aikaan.
• Julma, väkivaltainen, graafinen, inhottava ja iljettävä. Mutta tästä kaikesta huolimatta ihan tavallinen ja arkinen. Köyhyys, homofobia, patriarkaatti, islamofobia ja rasismi olivat läsnä joka sivulla, joka välissä. Samalla tavalla kuin ne ovat jatkuvasti läsnä oikeassa elämässä, mutta nyt niitä oli pakko katsoa silmästä silmään. Ei ollut tilaa katsoa pois.
• Pahuus kuljetettiin salakavalasti kirjan riveiltä lukijaan. Välillä suutuin hahmoille niin että halusin kostaa heille, halusin että heitä sattuu. Nerokas tapa osoittaa julmuuden ydin ja arkisuus. Ihan tavallinen, karkkipussin kanssa nojatuolissa kirjaa lukeva minä tuohduin niin, että halusin pahaa.
• Huomasin ujuttavani autofiktiotulkintaa sinne, minne se ei kuulu. Statovci haastoi tätä edustavuuden oletusta Helsingin Sanomien haastattelussa (linkki juttuun, maksumuurin takana) tätä. Haastattelussa hän toteaa: ”Tuntuu siltä, että aivan kuin olisi oletus, että jotkut maailmat – vain siksi että ne ovat vieraita ja tuntemattomia – tyhjenisivät fiktiossa nopeammin.” Hyvä haasto!

Elena Ferrante – Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Napoli-sarjan kolmas osa, jossa Elena ja Lila ovat kasvaneet aikuisiksi. Elena etsii paikkaansa akatemiasta, julkaisee kirjan. Lila on töissä karuissa oloissa makkaratehtaalla. 70-luvun Italiassa eletään poliittisesti herkkää aikaa, mikä näkyy molempien naisten elämässä, mutta eri tavoilla.

• Feminismi on tuotu kirjaan hyvin. Patriarkaatti on ollut koko ajan läsnä, mutta nyt Elena vasta oppii sille olevan sanoja ja havaitsee olevansa osa naista sortavaa järjestelmää. Lukija on tämän jo tiennyt, mikä tuntuu luovan tavallaan valta-aseman lukijan ja Elenan välille. Hoksaa nyt hoksaa nyt. Elena hoksaa, mutta miehet ympärillä eivät. Havainnollistava kuvaus patriarkaatin rakenteista ja miesten sokeudesta sille löytyy kohdasta, jossa mies ei halunnut kotiinsa kotiapulaista “orjaksi” ja Elena kysyi, että kukas ne kotityöt ja lapset sitten hoitaisi, mihin hän sai vastauksen: “Sinä olet äiti, et orja.”
• Pidin myös siitä, miten Elena hahmottaa feminististen radikaalien tekstien kautta, että hän on opiskellut kritiikittömästi ja opetellut omaksumaan, eikä ajattelemaan. Voi meitä!
• Lilan ja Elenan suhde on edelleen aivan häkellyttävä. Miten riippuvaisia he ovat toisistaan, ja miten paljon se vie heitä eteenpäin mutta samalla kuinka paljon se vaivaa molempia. Lilan rooli Elenan muusana on hävyttömän konkreettista, koska niillä sivuilla, joissa Lila ei ole läsnä, kirja melkein laahaa. Se tuntuu epäreilulta. Elena on ihana ja taitava ja hänen elämänsä soisi olevan mielenkiintoista oli Lila osa sitä tai ei, mutta ei. Lila värittää tai maustaa tai pompauttaa tarinan eteenpäin tavalla johon Elena yksin ei pysty.

Iida Turpeinen – Elolliset

Merilehmän kautta kuvataan yksittäisten ihmisten suhdetta toisiin lajeihin ja luontoon, ja sitä kautta jäsentyy koko ihmiskunnan suhde ympäristöön.

• Nyt! No nyt!! Rakastan kun aiheeseen uppoudutaan ja lukijalta edellytetään jaksamista ja keskittymistä. Nyt on kirjallisuutta parhaimmillaan, viihdyin, opin ja jouduin vaatimaan itseltäni paljon.
• Ihmisen suhde luontoon on kyllä kelju. Elollisissa kuvattu suurvaltakilpailun ja tieteen kautta tapahtuva luonnon valloittaminen ja alistaminen jatkuu edelleen, vaikka muuttuneessa kontekstissa. Ekologisen kriisin partaallakaan ihmiskunta ei malta lopettaa tai viisastua.

Pirkko Saisio – Vastavalo

Saision trilogian toinen osa, jossa seikkaillaan välillä Sveitsin Alpeilla metsästämässä Julie Andrews -kokemusta orpolasten kanssa, välillä oppikoulussa ja välillä suhteessa omiin vanhempiin, jotka alkavat inhimillistyä lapsen varttuessa. Kirjailijan alku yrittää löytää itseään.

• Tästä en pitänyt yhtä paljon kuin trilogian ensimmäisestä. Saision kirjoitustyyliin tuli tässä kirjassa enemmän metaforia ja yksinkertaisia asioita sanottiin välillä turhan monimutkaisesti.
• Kieli edelleen silti älyttömän kaunista. Itseironia ja huumori ilahduttavaa.

Salla Vuorikoski – Sanna Marin – Poikkeuksellinen pääministeri

Marinia läheltä seuranneiden henkilöiden haastattelujen kautta kerrottu tarina Marinin pääministerikaudesta ja ajasta sen jälkeen.

• En ole yleisesti ottaen mahdottoman suuri poliitikkokirjojen fani, mutta Marin on kiinnostava ilmiö ja Vuorikoski taitava toimittaja, joten annoin mahdollisuuden.
• Palautti mieleen mitä kaikkea viimeisten vuosien aikana on tapahtunut, miten nopeasti maailma mullistui ja auttoi hahmottamaan mikä rooli Marinilla tässä kaikessa oli.
• Poliitikkojen ja median suhde on aina hiukan kireä, mikä korostui erityisesti Marinin kohdalla hänestä muodostuneen ilmiön vuoksi. Tämä oli kiinnostavalla tavalla osa kirjaa paitsi kerronnassa, myös rivien väleissä.

Emilie Pine – Tästä on vaikea puhua

• Esseekokoelma aiheista, joista on vaikea puhua. Päiväkirjamainen ja rehellinen.
• Olisi pitänyt lukea englanniksi.

Lars Olof Lampers – Tyttöjen ilta

• True crimea. Plaah. Kuuntelin koska storytel niin suositteli. True crime on helvetin epäeettinen konsepti, melkein hävettää että tämä on täällä listalla.
• No, sanotaan se, että opin jotain rikostutkinnan vaiheista ja tekotavoista. Hahmotin myös entistä paremmin, miten tärkeää syyttäjän on muotoilla syytteensä tavalla, johon tuomioistuimen on mahdollista ottaa kantaa.

Helmikuussa voisin ottaa lukulistalle vähän enemmän niitä tenttikirjoja.