Etusivu

Spotify Wrapped oli toista vuotta peräkkäin pettymys. Seuraan pitkin vuotta Stats for Spotifyn kautta kuuntelutilastojani, eikä Wrapped muistuttanut sen kautta muodostamaani käsitystä kuuntelutavoistani. Eri alustat tilastoivat kuuntelut eri tavoilla, eikä yksi taida olla toista parempi, eri mittaustapaa käyttävä vain. Spotifyn valinnat suosikkeihini vaikuttivat joka tapauksessa kummallisilta ja teemapäivien kuvaustekstit olivat melkoisen korneja. 

Viime vuonna Wrapped oli myös sisällöltään epäilyttävä ja myös poikkeuksellisen tylsä. Silloin Wrappedin pääteema oli muutamat täysin järjettömät fraasit kuten “pilates pop princess” tai “pumpkin spice strut-pop vibes”, ilman musiikkiin liittyvää analyysia. Huonon laadun syitä voi olla monia, mutta kauas ei tarvitse katsoa löytääkseen ainakin yhden selityksen. Viime vuonna Spotify siirtyi ihmisten tekemistä analyyseista käyttämään tekoälyä. Laatu tietysti heikkenee tällaisen seurauksena, tekoäly kun soveltuu parhaiten paskanjauhamiseen, mistä mainitut fraasit toimivat hyvinä esimerkkeinä, sekä ympäristön tuhoamiseen. 

Spotify on ollut boikottien kohteena muutenkin sen toimitusjohtajan tekemien sotatekoälyinvestointien vuoksi sekä siksi, että artistit saavat työstään naurettavan pienen korvauksen. Tekoäly tekemässä sotapäätöksiä on hälyttävä ongelma, toisin kuin sen tekemät huonot analyysit musiikkimieltymyksistä, mikä on lähinnä laiskuudessaan miedon turhauttavaa. Yhteinen nimittäjä tuottaa kuitenkin saman lopputuloksen: pieleen menee.

Omat musiikkisuosikkini tältä vuodelta, ilman dataa, ihan vain mutulla:

Artistit/bändit

1. Taylor Swift
2. Yungblud
3. Nothing but Thieves
4. Red Hot Chili Peppers 
5. R.E.M.

Biisit

1. Zombie, Yungblud
2. Greatest Parade, Yungblud
3. Father Figure, Taylor Swift
4. Overcome, Nothing but Thieves
5. The Edge, Sydney Ross Mitchell

Muisk ❤

Tampereen Työväen Teatteri, Kissani Jugoslavia, maaginen tarina pelosta, haaveista ja rakkaudesta.

Samuli Reunasen ohjaama ja Eva Buchwaldin dramatisoima Kissani Jugoslavia Tampereen Työväen Teatterissa on hurja, ahdistava ja ihastuttava, suurenmoinen teos!

Näytelmä pohjautuu Pajtim Statovcin samannimiseen romaaniin, jonka lukukokemus on yhtä lailla hurjaa, ahdistavaa ja ihastuttava. Olen suuri Statovcin teosten ystävä, kuten kaikki jotka ovat saaneet lukea niitä. Pidän siitä, miten paljon hän luottaa lukijaan, eikä tarkenna merkityksiä tai selitä auki jokaista käännettä. Kirjat seisovat monitulkintaisuudessaan omilla jaloillaan. En ole ennen nähnyt lavalla tulkintoja näistä teoksista. Kiinnostava, mutta kunnianhimoinen valinta. 

Näytelmä jakautuu tyylillisesti kahteen osaan. Ensimmäisen puolikkaan aikana tempo on nopea ja kohtaukset on rytmitetty sosiaalisen median selailua muistuttavalla tavalla. Kohtauksesta toiseen siirrytään vauhdilla ja niin, että katsojalle on jatkuvasti selvää monesko kohtaus on käynnissä. Lavastus näyttää paperilta, ja kohtausten taustalle heijastetaan piirustuksia, jotka numeroivat ja nimeävät kohtaukset sekä taustoittavat tunnelmaa. 

Ensimmäisellä puolikkaalla etenevät rinnakkain Bekimin ja tämän äidin Eminen nuoruuden tarinat. Näyttämöllä nähdään Bekimin roolissa Saska Pulkkinen. Bekim on Kosovosta Suomeen muuttaneen perheen poika, jonka elämää ylisukupolvinen trauma ja pelot, sekä Suomessa vastassa ollut ahdasmielisyys varjostaa. Pulkkisen tulkitsemana Bekim näyttäytyy kuitenkin kaiken ahdistuksen keskellä ilahduttavalla tavalla toiveikkaana. Eminen roolissa Miia Selin on vangitseva. 

Bekimin tarina nähdään lavalla näyteltyinä kohtauksina. Hän löytää baarista matkaansa Kissan, jonka röyhkeän häikäilemättömyyden tuo lavalle Samuli Muje. Äidin osuus taas rakentuu pitkälti Selinin lyhyiden monologien varaan. Tämä on ohajusvalintana erinomainen kahdesta syystä. Ensinnäkin se rytmittää näytelmää hyvin. Näin kohtausten välillä on tyylivaihtelua, mikä palvelee somelogiikan mukaista kerrontaa. Toiseksi, äidin tarina on surullinen ja ahdistava monista syistä, joista yksi on hänen kohtaamansa sukupuolittunut ja seksuaalinen väkivalta. Naisiin kohdistuvan väkivallan kuvaaminen tuntuu voimakkaammalta ja autenttisemmalta kerrottuna kuin näytettynä, sillä näytettynä siinä on aina jonkin verran viihteellistämistä.

Statovcin tyyliin kuuluu myös toden ja ei-toden välillä leikittely. Absurdit ja epäselvät symboliset tekijät, ovat hänen kirjoissaan toistuva elementti, jotka ovat viehättäviä erityisesti siksi, että sillä tulkitseeko tietyt asiat todeksi vai ei, ei ole väliä. Tarinan kulkuun ei vaikuta se, onko jokin todellista vai kuvitelmaa vai maagista. Yksi tällainen elementti on lemmikkikäärme. Käärme, todellinen tai ei, on symbolisesti vahva läsnäololtaan. Pedon tuominen kotiin on kirjallisena tehokeinona pomminvarma. Vaikka käärme on monissa kohdissa harmiton, se on silti hengenvaarallinen ja kuristumisen uhka vaanii jatkuvasti taustalla. 

Näytelmässä käärmeenä esiintyy Janne Kallioniemi. Kallioniemi näyttelee käärmeen roolin varsin hyvin. Hän on riittävän karismaattinen, jotta läsnäolo lavalla vetää huomiota puoleensa myös kun hän on hiljaa taustalla. Tulkitsen käärmeen trauman symboliksi. Bekimin trauma on jatkuvasti kodissa läsnä, se vaanii, se voi kuristaa,  mutta se myös suojelee. Sen voi myös ottaa omakseen. Tietyllä tavalla käärmeen muuttaminen trauman henkilöitymäksi on jopa lempää. Käärmeet ovat pelottavia ja niiden kulttuurinen merkitys on monesti tavalla tai toisella paha. Vaikka Raamatusta Harry Pottereihin käärmeet yhdistetään pahuuteen, ei käärmeessä oikeasti mitään pahaa ole. Luontokappaleena käärme on moraalisesti neutraali. Traumat suojaavat, ja niin suojaa tämä käärmekin. 

Toisella puolikkaalla someselailua muistuttava rakenne jää pois ja näytelmä luottaa enemmän perinteisen kerronnan keinoihin. Tällä puolikkaalla ollaan enemmän läsnä Bekimin lapsuuden kodissa, jossa Kallioniemi näyttelee perheen isää. Näytelmä muuttuu syvemmäksi ja tunnelma intiimimmäksi, kun hahmoille ja kohtauksille annetaan enemmän aikaa, eikä kohtauksesta toiseen siirrytä yhtä jyrkin kääntein. 

Bekimin lapsuutta värittää isän väkivaltaisuus ja käärmeistä kertovat painajaiset. Pulkkinen on lapsen roolissa häkellyttävän taitava. Painajaisunien läpi kirkuva lapsi on kauheaa kuunneltavaa. Eri tavalla kauheaa on kuunnella isän raivostunutta monologia siitä, miten epäreilusti elämä häntä kohtelee. Kohtaus on voimakkuudessaan turhauttava. Ei ole kivaa huomata katsojana itsestä nousevaa empatiaa ja ymmärrystä julmaa miestä kohtaan.

Loppukohtausten aikana lavasteet asettuvat hohtavan kultaisiksi seiniksi, jonka pinnan muodot taittavat valoa ja varjoja niin, että näyttää kuin lavalla olisi valtava käärmeennahka. Lavastuksen on suunnitellut Sanna Levo, valo- ja projisointisuunnittelun takana on Juha Haapasalo.

Kissani Jugoslavia on kenties yksi parhaita näytelmiä, joita olen nähnyt.
Ja minä olen nähnyt Hamiltonin Broadwaylla.
Että repikää siitä. 

Akseli sanoi tuossa muutama viikko sitten huvittuneen lempeään ja sopivan ivalliseen sävyyn yhteiselle ystävällemme: ”Miinan mielestä hänen pitää ajaa alas kaikki maailman diktatuurit, tulla muoti-ikoniksi ja voittaa kirjallisuuden Nobel ennen 30-vuotissyntymäpäiväänsä.” 

En ollut suunnitellut nimenomaan kirjallisuuden Nobelia, mutta jos se nyt on todo-listalla, täytynee tutustua aiempiin voittajiin ja hahmottaa minkä kaliiberin teos täytyy kirjoittaa. Aloitin viime vuoden voittajasta, Han Kangin kirjasta Vegetaristi.

Vegetaristi on kirja ihmisyydestä, joka kysyy ja pohtii, vastaamatta asettamiinsa kysymyksiin. Kirjassa ei edes ehdoteta vastauksia tai mahdollisia tapoja lähestyä sellaisia, vaan kirjan päätehtävä vaikuttaa olevan kysymysmerkin piirtäminen ja kaiken tulkinnan jättäminen lukijan varaan.

Kirjassa Yeong-hye ryhtyy vegetaristiksi nähtyään unen. Vegetarismi yllättää Yeong-hyen perheen ja suistaa hänet perheineen lopulta raiteiltaan. Vegetarismi ei tässä tapauksessa ole päätös, joka syntyy harkinnan kautta, vaan jyrkästi, nopeasti ja ennen muuta siksi, että Yeong-hye kieltäytyy väkivallasta. 

Yritän kirjoittaa siten, että saan ajatukseni jäsenneltyä paljastaen kirjasta mahdollisimman vähän, mutta en osaa, joten teksti saattaa sisältää jonkin verran juonipaljastuksia.

Kirja jakautuu kolmeen osaan.

Ensimmäinen osa, Vegetaristi, kerrotaan Yeong-hyen aviomiehen näkökulmasta. Mies pitää vaimoaan tavallisena, tylsänä ja mitäänsanomattomana, ja hän on varsin tyytyväinen tämän pidättyväiseen luonteeseen ja siihen, että hänellä on vaimona persoonaton kotirouva. Yhtenä päivänä Yeong-hye on kuitenkin ryhtynyt vegetaristiksi ja kirjan tapahtumasarja käynnistyy, kun hän hävittää kaikki eläintuotteet pariskunnan kodista. Mies ei ymmärrä Yeong-hyen päätöstä, eikä Yeong-hye yritä sitä hänelle selittää.

Kirjan ensimmäinen osa on johdanto kirjan yhteen pääkysymyksistä: kuka saa päättää omastaan, kuka toisten kehoista? Luku käsittelee perhettä ja asetelmia perheen sisällä. Väkivallan teemat ovat läsnä lihateollisuuden, seksuaaliväkivallan, itsensä vahingoittamisen sekä syömiseen pakottamisen kautta. Ainoastaan Yeong-hyen ajatukset eläinten pahoinvoinnista ovat graafisesti kuvattuja. Muut väkivallan kuvaukset ovat lähinnä toteavia. 

Ensimmäisen osan aikana myös jäsentyy yksi pääteemoista, jossa lähestytään inhimillisyyden tai ihmisyyden yhteyttä väkivaltaisuuteen. Miten olla ihminen, jos kieltäytyy väkivallasta?

Toinen osa, Mongoliläiskä, kerrotaan Yeong-hyen sisaren aviomiehen näkökulmasta.

Yeong-hyen lanko on taiteilija, joka tekee videoinstallaatioita. Hän on saanut idean teoksesta, jossa kukin ihomaalatut mallit liikkuvat pidättyvästi, mutta seksuaalisesti. Kun hänelle selviää, että Yeong-hyellä on mongoliläiskä, joka on kukan terälehden muotoinen, hänelle muodostuu lähes pakkomielle videoteoksen toteuttamisesta Yeong-hyen tähdittämänä. Yeong-hye suostuu malliksi ja mies maalaa hänen vartalonsa kukilla. Teoksen toiseen osaan lanko pyytää toista taiteilijaa, jonka iho koristellaan myös kukin. Lanko pyrkii ohjaamaan kohtausta kohti seksiä ja lopulta yhdyntää. Toinen taiteilija kieltäytyy. Yeong-hye paljastaa kiihottuneensa ja tarkentaa kiihottumisensa liittyvän kukkamaalauksiin. 

Tämän osan tehtävä näyttää olevan käsitellä ihmisyyttä ja tarkemmin sen yhteyttä seksuaalisuuteen. Toisessa osassa on jälleen seksuaaliväkivaltaa, jonka sävy on edelleen toteava. Toisessa osassa viitataan sellaisiin kysymyksiin kuin kuka haluaa ja ketä, miksi tai mitä voi haluta, mutta tämä ei ole lainkaan keskeistä. Väkivallan, halun ja haluttomuuden sekä moraalittoman kosketuksen alueella ikään kuin piipahdetaan tai vieraillaan, nostaen esiin niiden tärkeä merkitys, mutta luvun päätehtävä on jatkaa keskustelua siitä, mitä tapahtuu ihmiselle, joka kieltäytyy väkivallasta. 

Ihomaalausten käsittely seksuaalisuuden yhtenä ilmentymänä havainnollistaa lukijalle sen, miten Yeong-hyen ajatukset itsestään muuttuvat, ja miten hän etääntyy ihmisyydestään yhä voimakkaammin. Lanko saattaa suhtautua maalattuun Yeong-hyeen pakkomielteisesti ja käyttäytyä tämän varjolla väkivaltaisesti, mutta Yeong-hyen persoonassa näkyvä muutos on paljon kiinnostavampi osa tarinaa. Yeong-hyen kiihottuminen ja viehätys omalla ihollaan oleviin kukkiin on osa hänen vajoamistaan pois ihmisyydestä kohti kasvillisuutta. Hänen sitoutumisensa väkivallattomuuteen, joka alkoi liharuoasta kieltäytymisestä, on edennyt hänen identiteetissään jo pisteeseen, jossa se on jo osa hänen seksuaalisuuttaan. Tai ei, se on hänen seksuaalisuutensa. 

Kolmas osa, Liekehtivä puu, kerrotaan In-hyen, Yeong-hyen sisaren näkökulmasta.

In-hye vaikuttaa masentuneelta. Hänen pahoinvointinsa lähteitä, taustoja ja hoitoa käsitellään kolmannessa luvussa. Luvussa mainitaan, että In-hyen poika joutuu kantamaan vastuuta äitinsä ilosta. Jälleen kerran kirja ei tee tästä dramaattista, vaan sävy on jälleen toteava. Mikä taakka onkaan pienellä lapsella, joka ei vielä ymmärrä, että kyse on jo velvollisuudesta, joutua kantamaan vastuutaan äitinsä ilosta. In-hye ei naura arjessa, ellei lapsi onnistu häntä jollain tavalla huvittamaan. Arjen ohimenevät ilonaiheet ovat kaikki lapsen harteilla, ja vaikka tätä ei erikseen sanota, on se vihje siitä, että lapsi tulee romahtamaan aikanaan tämän taakan alle.

Kirjan kolmanteen osaan mennessä Yeong-hye on ollut psykiatrisessa sairaalahoidossa jo pidempään, eivätkä perheen muut jäsenet ole enää hänen kanssaan tekemisissä. Yeong-hyen tila ja hänen hoitonsa kuvataan yksinkertaisella, helposti lähestyttävällä ja jopa empaattisella tavalla siten, että kirjan yksi keskeinen teema jäsentyy lopulta muotoonsa kysymyksiksi ihmisen perusolemuksesta, väkivallasta ja siitä, mitä se edes on, sekä itsemääräämisoikeuden rajoista.

Itsemääräämisoikeutta käsitellään hakemalla sen rajoja. Periaatteessa ja tiettyyn pisteeseen asti kaikilla on itsemääräämisoikeus itsestään ja omasta kehostaan, mutta yhteisön jäseninä tälläkin on rajansa. Toisten ei anneta vahingoittaa itseään tai vaipua psykoosiin, vaikka tällaisen estäminen tahdonvastaisesti rikkookin itsemääräämisoikeutta. Psykoottisen käytöksen esittäminen Yeong-hyen mitäänsanomattoman tyylin kautta saa sen näyttämään vähemmän sairaalta ja psykoottiselta, vaikka se sitä onkin. Selittävä sävy etäännyttää myös hoidon eettisyyteen liittyvät kysymykset, vaikka ne väistämättä ovat osa kirjaa.

Yleensä pidän kirjoissa siitä, että niissä uppoudutaan, vellotaan, käsitellään teemoja katsomalla niitä kaikista kulmista ja repimällä ne niin auki, että lukijalle ei hetkeksikään jää epäselväksi mistä on kyse. Intensiivinen ja pakottava läsnäolo on monien kirjojen kohdalla opettavaista ja rentouttavaa. Vegetaristin lähestymistapa oli hyvin toinen. Lyhyet, toteavat kuvaukset monimutkaisista aiheista jättää lukijalle älyttömän paljon vastuuta. Kirjan teemoihin kiinnittyminen, avainkysymysten löytäminen ja tunteiden herääminen tapahtuu vasta lukemisen jälkeen ajatustyön aikana, ei niinä hetkinä kun kirjaa pitää käsissään. Heikkenevän lukutaidon maailmassa pidän kirjasta, joka pyrkii haastamaan lukijaa ja joka tarjoaa mahdollisuuden nähdä kirjan teemat hyvin eri tavoilla riippuen lukijan subjektiivisesta tulkinnasta. 

Vegetaristi oli viehättävä ja epämukava, molempia yhtä aikaa ja yhtä paljon. Jos tässä täytyy laadultaan vastaava teos kursia kasaan muutamassa vuodessa olen melkoisessa pinteessä.