Etusivu

  • Tampere-talon Sweeney Todd kauhuooppera

    Sweeney Todd Tampere-talon lavalla ilahdutti, nauratti ja hirvitti. Ennakkoajatukset esityksestä olivat hämärän peitossa. Sweeney Todd on yksinkertaisena tarinana tuttu. Tiesin kauhuparturista ja osaan hyräillä nimikkobiisin, mutta en ole koskaan nähnyt teoksesta versiointia, en elokuvana, teatteriversiona saati oopperana. Tosin Officen seitsemännen kauden jakson, jossa Andy kutsuu toimiston väen katsomaan kyseistä esitystä, olen kyllä katsonut, jos se

    Jatka lukemista

  • , ,

    Lyö sitä!!

    Ette ikinä arvaa mitä! Olen katsonut erikoisjoukkojen neljättä kautta nyt parin jakson verran. Erikoisjoukot on Nelosen tositelevisio-ohjelma, jossa tarkoituksena on katsoa kuinka monella kestää kantti ja kunto todella haastavissa oloissa, joiden on tarkoitus muistuttaa erikoisjoukkosotilaiden valintakoetta lyhennettynä versiona. Ohjelma on toisaalta viihdyttävä ja toisaalta todella cringe. Testosteronia uhkuva tunnelma pyrkii näyttäytymään kovisten tohuna, mitä se monina hetkinä myös on, mutta välillä ohjelman voi kiteyttää vain älyttömään uhoamiseen. 

    Tässä kohtaa jo ensimmäiset toteavat että “ei tarvitse katsoa jos ei tykkää!” Mihin vastaan, että tietysti tarvitsee. Ensinnäkin, en vihakatso (mikä sekin olisi ihan sallittua). Toiseksi, pitää olla tekemisissä kulttuurin kanssa, jonka parissa ei täysin viihdy joka hetki. Kolmanneksi, vittuako se teille kuuluu mitä katson. Oikeasti katson sarjaa, koska minusta on viihdyttävää nähdä miten tavalliset ihmiset selviytyvät ääriolosuhteissa. Katselukokemus on epämiellyttävyyden kautta hirveän viihdyttävä.

    Epämiellyttävyyden ja älyttömän viihdyttävyyden kauneinta kruunua kantaa HBO:n hittisarja Game of Thrones. Sarja on irtopäitä ja graafista väkivaltaa pullollaan ja yksi parhaista televisiosarjoista, mitä olen (kukaan on) katsonut. Game of Thrones on keskiaikainen fantasiasarja, joka juuri sitä, fantasiaa. Väkivalta ei graafisuudestaan huolimatta tunnu todelliselta. Kauhuleffat, Breaking Bad tai dekkarit ovat taas lähempänä tosielämää kuin fantasia-genren teokset, mutta samalla tavalla taide-elämyksinä järkyttäviä turvallisella tavalla. Kotisohvalta seurattuna kauhuleffan tai -kirjan sarjamurhaajan hyppy vaatekaapista saa sydämen pamppailemaan, mutta siinäpä se. Kirjoittaisin, että ei siitä kukaan yöuniaan menetä, mutta minä kyllä menetän, joten sanon vain, että hätkähtäminen purkautuu hetken päästä nauramalla ja yleensä psykologisilta jäljiltä vältytään. Kehon vireystila kuitenkin nousee, mikä on Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri, psykiatri ja oikeuspsykiatri Hannu Lauerman (HS) mukaan elämyksenä voimakas vastakohta puuduttavalle arjelle. Viihteenä väkivalta herättää tunteita ja purkaa niitä. 

    On kuitenkin eri asia katsoa selvästi koreografin suunnittelemia taistelukohtauksia, kuin oikeiden ihmisten välistä väkivaltaa. Erikoisjoukkojen toisessa jaksossa kilpailijat laitettiin nyrkkeilemään toisiaan vastaan samalla kun kouluttajat kannustivat: ”Lyö sitä!” Ottelut eivät olleet erityisen väkivaltaisia, ne keskeytettiin hyvissä ajoin, ja esimerkiksi entinen ammattilaisnyrkkeilijä Robert Helenius selvästi pyrki nimenomaan varovaisuuteen omassa ottelussaan. Vastaavat kohtaamiset olisivat olleet Fight Clubissa tylsiä, mutta tosi-TV:ssä eivät lainkaan. Se, että kyse on oikeasta vuorovaikutuksesta, eikä koreografista, tuo tietynlaista autenttisuutta ja kutkuttavaa jännitystä katsomiseen. 

    Joskus 2000-luvun alussa monissa kauhuleffoissa oli juuri tällaista jännitystä lisäävä teksti elokuvan alussa: “perustuu tositapahtumiin”. Moni omista ystävistäni tiesi viisaasti, että tosielämäyhteys on niin väljä että se on käytännössä olematon. Mutta ajan mittaan tosielämäviittaukset ovat muuttuneet todellisiksi. True crime on valtavan suosittu kirjallisuuden ja podcastien laji. Oikeat kauheat tapahtumat muuttuivat yhtäkkiä viihteeksi, ja oudolla tavalla rentouttavaksi sellaiseksi. Nyt kotisohvalla kuuntelee sarjamurhaajan tekosia tietäen, että uhrit ovat oikeita – ja monesti vielä sellaisia, joille ei näiden podcastien tai kirjojen tuotoista mennyt penniäkään. Arjen vastapainona toimiva jännittävä viihde ei olekaan viihteeksi tarkoitettua, vaan oikeaa väkivaltaa, johon perustuvalla viihteellä joku rahastaa.

    True crime on selvästi hyvä bisnes, pelkästään sen volyymi nykyään puhuu tämän puolesta. Mutta oikeiden ihmisten pahoinvoinnilla on muutenkin helppo rahastaa. Pahoinvointiviihde on joskus vaikeampi tunnistaa, toisin kuin suoraviivainen, käsikirjoitettu tai autenttisempi väkivaltainen viihdesisältö. Jos on viettänyt aikaa 2010-luvulla Tumblrissa tai 2020-luvulla Tiktokissa, on ollut helppoa todistaa hengenvaarallisten sairauksien estetisointi. Laihduttaminen ja itsetuhoisuus eri muodoissaan on verhoiltu yhtäällä terveydeksi ja toisaalla vapaudeksi tai taiteeksi. Vaikka väkivalta ei tällaisessa kulttuurissa ole yhtä suoraviivaisesti läsnä kuin väkivaltaa käsittelevässä true crimessa, nähdäkseni se on perusteltavissa silti väkivaltaviihteen tai jopa väkivallan yhdeksi ilmentymäksi. 

    Väkivalta voidaan ymmärtää suoraviivaisen ja helposti hahmotettavan subjekti-objekti -suhteen lisäksi myös rakenteellisena. Rakenteellisen väkivallan tutkimuksen keskeinen teoreetikko on Johan Galtung. Hänen väkivaltateoriansa mukaan rakenteellinen väkivalta on väkivaltaa, jolta puuttuu subjekti, mutta joka vaikutuksiltaan tuottaa suoran väkivallan kanssa yhteneviä lopputuloksia. Esimerkiksi siis toisen syömisen rajoittaminen suoraan on väkivaltaa, kun taas kokonaisten ihmisryhmien ajaminen nälkiintymään rajoittamalla resursseja tai ruoan saantia on rakenteellista väkivaltaa. Tätä samaa ajatusta jatkamalla hiukan pidemmälle on mielestäni perusteltua väittää, että sisältö, joka joko pyrkii nälkiinnyttämään tai vahingoittamaan epämääräistä joukkoa tällaiselle vaikuttamiselle alttiita ihmisiä, on tietynlaisen rakenteellisen väkivallan ilmentymä. Laihduttaminen on valtava bisnes, jolla old man who lives in Ohio tekee isot rahat (Youtube: Jax, Victoria’s Secret).

    Erikoisjoukoissa toisen jakson teema oli aggressio, mikä liittyy ainakin etäisesti siihen, että ohjelman tarkoitus on imitoida armeijaa. Koulutuksen osana on ilmeisesti tästä syystä väkivallan tekemisen ja vastaanottamisen sietäminen, joka toteutuu nyrkkeilyotteluiden kautta. Ohjelmassa myös ohjattiin tällaisten valvottujen tilanteiden ulkopuolella suoraan väkivaltaan: ”Mikään väkivaltatilanne, ei sota tai edes koulu­kiusaaminen, se ei saatana lopu millään muulla kuin sillä, että jos joku lyö teitä, te valmistaudutte ja lyötte tuplasti kovempaa takaisin”, ohjelman kouluttaja Janne Lehtonen sanoo. 

    Väkivallan katkaiseminen väkivallalla on paradoksi. Tällaisen ajatusmaailman sanoittaminen näin suositussa ohjelmassa, tällaisessa kontekstissa on vähintäänkin erikoista, mutta suoraan tai rakenteelliseen väkivaltaan se tuskin ohjaa. Väkivaltaisen viihteen parissa viihtyminen ei ymmärtääkseni merkittävästi lisää todennäköisyyttä käyttäytyä väkivaltaisesti, ellei siihen ole alttiutta jo valmiiksi. Toisaalta auktoriteettiasemaan asetetun hahmon siihen kannustaminen saattaa lisätä mielikuvia väkivallan hyväksyttävyydestä.

    Pitäisikö erikoisjoukot sitten canceloida ja polttaa roviolla koko leiri? En ehkä jaksa tänään. Katsotaan sitä sitten syssymmällä. Haluan tietää ketkä tämän kauden leiristä selviävät. 

  • Kaipaan aikaa


    Mitä tekisit jos sinulla olisi vuorokaudessa yksi tunti enemmän? Oma vastaukseni on helppo: kirjoittaisin. 

    Mitäköhän ajatuksia minulla olisi, jos en kuluttaisi 5-sekunnin videoita miljardia päivässä? Millaisia esseitä pystyisin tekemään ja kuinka paljon, jos niitä ei ohjaisi paine toisaalta pitää lukija kiinnostuneena yli 6 sekuntia tai toisaalta huijarisyndroomaiset ajatukset siitä, että joku jossain on tiivistänyt tämän ajatuksen paremmin.

    Haluan irti somen kynsistä, en jaksa elää niin että algoritmit päättävät mikä on kiinnostavaa ja kaunista, mikä on tärkeää ja kenelle tänään kuuluu suuttua. Mutta en kuitenkaan halua luopua somen käytöstä kokonaan. Haluan tietää, mitä kavereille tai varsinkin tutuille kuuluu. Haluan nähdä julkaisut koulupaikoista ja lapsista ja muutoista. Haluan tietää mistä puhutaan ja mitä pop-kulttuurissa tapahtuu. Haluan kuulla ensimmäisenä kun Taylor Swift käyttää korua tai värejä tai sanoo jotain, mikä vihjaa jotain seuraavasta levystä. En halua kuulla kavereilta että nyt vietetään sellaista kuin brat-summer, vaan haluan olla se joka siitä kertoo. En halua jäädä paitsi, haluan olla aallonharjalla.

    Haluan myös tietää uutiset. Niitä saa myös oikeista uutisista, mutta välillä ikävystyttävän heikkolaatuisena. Olen kuratoinut omaa somea osin jo sellaiseksi, että saan myös sellaista informaatiota, mitä valtamedialla ei ole tarjota. Osin se johtuu valheista ja misinformaatiosta, joihin ei laadukkaan journalismin parissa haksahda, osin siitä että some on nopeatempoisempi ja osin siitä, että valtamediaa, joilla nyt viittaan Helsingin Sanomiin ja YLEen, ei kerta kaikkiaan kiinnosta samat asiat kuin minua. 

    Valtamedian riveillä naiset näyttävät olevan olemassa yhtenä kolmasosana maailman ihmisistä. He ovat poliitikkoja ja äitejä, joskus harvoin urheilijoita (lähinnä hiihtäjiä), tuskin koskaan talouselämässä. Naisia ei ole maaseudulla yhtäkään, heillä ei ole persoonallisuuksia, ei innovaatioita, ei tekemistä, ei huumoria. Somessa, ainakin sen siinä nurkassa, jossa minä viihdyn, tämä on toisin. Naiset ovat kaikkialla koko ajan. Naiset ovat johtajia, aktivisteja, juristeja ja yrittäjiä. Naiset voittavat mitaleja vaikka missä lajeissa ja tekevät käsittämättömiä yksilö- ja joukkuesuorituksia, naiset tekevät niin viiltävän analyyttisia kulttuurikatsauksia, että häkellyttää. Naiset ovat hauskoja ja nokkelia muuten vain mutta myös vakavien asioiden äärellä. Valtamedia myös innostuu, kun mies tekee jotain uutta ja oivaltavaa, eli sellaista mitä naiset ovat tehneet jo vuosia. Miesten podcasteista tehdään aukeaman juttuja, naisten podit unohtuvat. Jos seuraan maailman tapahtumia vain Hesarin ja Ylen kautta, jään paitsi myös oikeista uutisista, joiden aihe tai tekijä on nainen. En suostu sellaiseen.

    Osa somen käytön jatkamiseen liittyvistä syistä on siis hyvin perusteltuja. Mutta nämä tarpeet saisi tyydytettyä alle tunnissa. Kavereilta ja tutuilta ei tule loputtomasti päivityksiä joka päivä. Validit uutiset saa tietää muutamissa minuuteissa, ja niihin voi perehtyä joissain kymmenissä minuuteissa. Puhelin saa silti aikaa päivästäni 5 tuntia, joskus enemmän. Some saa näistä tunneista puolet. Loppuihin tunteihin mahtuu myös hyvin käytettyä aikaa: e-kirjoja, muistiinpanosovelluksessa kirjoittamista, uutisia tai substack-esseitä. Mutta tuskin useita tunteja kuitenkaan. Jostain syystä roikun somessa pidempään kuin tarvitsisi. Koska haluan tietää lisää, haluan oppia lisää, haluan viihtyä lisää.

    Vaikka oikeasti en edes halua. Minut on huijattu luulemaan, että haluaisin. Joku Zuckerberg tai muu vastaava keksi, että jos vain kuvittelen että kyse on halusta eikä valinnasta, säilyttäisin kuvitellun toimijuuteni ja samalla luovuttaisin sen tosiasiassa hänelle kätyreineen ja mainostajille, jotka ovat valmiita maksamaan huomiostani. Hyi! Hyihyihyi.

    Se mitä oikeasti aidosti itsenäisenä toimijana haluan, on lukea kirjoja ja kuunnella musiikkia. Puhua sujuvasti ruotsia, ranskaa ja espanjaa. Paistaa lättyjä nuotiolla ja vaeltaa. Rapsuttaa koiraa, juosta kovaa ja soittaa pianoa. Piirtää hiilellä ja uida kylmässä vedessä. Opiskella oikeutta, oppia aidosti uutta, väitellä ja tulla haastetuksi. En satunnaisten somevideoiden kautta, en sellaisten ihmisten kautta, joita en edes tunne tai tekoälyn kautta. Haluan että minut haastetaan keskustellen, omilla ajatuksilla. Haluan dialogia, joka on vastavuoroista ja uteliasta. Haluan hävitä pienessä humalassa käydyn väittelyn liigan uudesta paitsiohaastosäännöstä puolisolle sohvannurkassa, en suuttua amerikkalaiselle konservatiiville hänen mielipiteistään naisen asemasta. Haluan kirjoittaa kirjoja ja esseitä.

    Näillä ruutuajoilla on hölmöä haaveilla kielistä, seikkailuista tai kiinnostavista ihmisistä. 

    En kaipaa oikeasti lisätuntia vuorokauteen jotta saisin ajatuksia ensin päähäni ja sitten paperille. Aidosti kaipaan vain parempia unenlahjoja ja aikaa ilman puhelinta.

  • , ,

    Kuka sanoittaa suomalaisuutta

    Kävin hauskan keskustelun. Aluksi kirjoitin tästä proosaa, mutta se ei ihan istunut keskustelun tyyliin. Sitten työstin hetken vertailevaa esseetä dialogissa mainittujen kahden taiteilijan välillä, mutta en pysty tällaista esseetä viikossa kuromaan kasaan niin että jälki olisi hyvää. Kolmanneksi lähdin analysoimaan suomalaista kulttuuria ja sen sanoittamista ylipäätään musiikissa, kirjallisuudessa ja muussa taiteessa. Tämän esseen luultavasti kirjoitan loppuun, mutta annan sille enemmän aikaa. Tämä dialogi onneksi kannattelee itseään myös täysin raakana versiona.

    Lukohjeeksi: tämä lakoninen dialogi, joka käytiin muovimukeista juotujen oluiden äärellä vesisateessa festareilla.

    //

    – Arttu Wiskari aloittaa kohta. Mennäänkö kuuntelemaan?
    – En oikein tiedä. En kauheasti pidä hänen musiikistaan.
    – Jaa, vai niin. Miksi et?
    – Hänen biisien melodiat on ihan hauskoja ja tarttuvia, sellaisia joita on hauska laulaa karaokessa, mutta muuten se on vähän sellaista tylsää. Eniten mua häiritsee että niistä sanoituksista puuttuu joku ydin.
    – Hmm. Musta hän sanoittaa hyvin suomalaisuutta.
    – Nimenomaan ei. Hän käyttää sanoja suomalaisesta kulttuurista ja viljelee sellaisia vihjeitä siitä että kyse olisi suomalaisuudesta ja Suomesta, mutta se jää pinnalliseksi. Ihan kuin siitä puuttuisi jotain joka tuo syvyyden.
    – Mikä se joku on? Mistä sä sen syvyyden siihen toisit?
    – En oo ihan varma. Mutta jos kuuntelee vaikka Leevi and the Leavingsia niin siinä on samalla tavalla surullisen miehen maailma suomalaisen kulttuurin sanastolla avattu, mutta se syvyys, autenttisuus ja melankolia on saatu paljon tarkemmin ja osuvammin sinne sisään.
    – Hei ethän sä voi väittää että Gösta Sundqvist on rima, joka muiden pitäisi pystyä jollain lailla saavuttamaan tai ylittää.
    – Totta. Fair enough.
    – Eli mennäänkö kuuntelemaan Artun keikka?
    – Mennään vaan.

    //

    Ilo olla taas blogin ja kirjoittamisen äärellä! Ensi sunnuntaihin ❤

    Miina

  • ,

    Toukokuun kirjat

    I’m back! Nyt oli taas kirjojen ahmimisen kuukausi. Ihanaa, että on kesä ja aikaa ja aivokapasiteettia käyttää lukemiseen.

    Khaled Hosseini – Ja vuoret kaikuivat

    Afghanistan 1950-luvulla. Sisarukset Abdullah ja Pari joutuvat eroon toisistaan, ja ero repii syvän haavan molempiin. Jokainen luku on eri hahmon näkökulmasta, mutta kaikki liittyvät ja kietoutuvat toisiinsa yhdeksi kokonaiseksi tarinaksi. Hosseinin kirjalle odotetusti, suu loksahti välillä järkytyksestä auki ja epäreilut ihmiskohtalot kirvelivät niin että itketti ja suututti.

    Anneli Kanto – Punaorvot

    Helsinkiläisperheen isä ja poika taistelevat punaisten joukoissa, jonka seurauksena perheen kaksi tytärtä myöhemmin pakkoadoptoidaan Pohjanmaalle. Punaorvot on romaani Suomen historian rumasta vaiheesta, jossa lapsia erotettiin “kelvottomista” vanhemmista, jotta heistä kasvaisi kunnon kansalaisia. Tuntuu iljettävältä miten tuoreesta historiasta lopulta on kyse.

    Johan Ludvig Runeberg – Vänrikki Stålin tarinat, Juhani Lindholmin suomennos

    Halusin lukea suomalaisen klassikon, jota en ole vielä lukenut, ja tämä runokokoelma oli listalla ensimmäinen laatuaan. Ymmärtääkseni Lindholmin suomennos painottaa runomittaa historiallisen tarkkuuden edelle, pidin siitä.

    Simon Kuper – FC Barcelona

    Kuper kertoo FC Barcelonan tarinan alusta nykyhetkeen: miten siitä tuli maailman menestynein jalkapalloseura, ja miten tämä aikakausi on nyt tulossa päätökseensä. Kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi Barçan vaikutusvaltaa koko eurooppalaiseen jalkapalloon ja siihen miten pelin moderni logiikka on muodostunut Barcelonassa. Kirja käsittelee myös joukkueen suhdetta niin pelaajiinsa kuin Kataloniaan. Mielenkiintoinen matka jalkapallomaailmaan.

    Rami Mäkinen ja Matti Rämö – Oikeusmurha, kuinka järjestelmä tuhosi Auerin perheen

    Anneli Auer vapautettiin miehensä murhasyytteestä heinäkuussa 2011, mutta tuomittiin pitkään vankeusrangaistukseen vuonna 2013 lapsiin kohdistuneista väkivalta- ja seksuaalirikoksista. Lasten kertomukset toimivat oikeudessa keskeisenä näyttönä. Lapset kertoivat myöhemmin valehdelleensa. Korkein oikeus päätti joulukuussa 2024 purkaa Turun hovioikeuden ja Varsinais-Suomen käräjäoikeuden antamat tuomiot erittäin painavalla syyllä. Valtakunnansyyttäjä on toimittanut haastehakemuksen jutusta Varsinais-Suomen käräjäoikeuteen, jossa jutun käsittely alkaa syksyllä 2025.

    Kirjassa käydään vaihe vaiheelta läpi Ulvilan surmista käynnistynyt tapahtumaketju, joka johti Auerin ja tuolloisen miesystävän pitkiin vankeustuomioihin. Oikeusmurha kertoo miten lasten kertomusten perusteella kehitettiin saatananpalvontaa ja karmivia tekoja sisältävä kudelma, joka oli kuitenkin melko epämääräinen. Kirjan perusteella jää kuva järjestelmästä, jossa oikeus jää toissijaiseksi, kun tavoitteena on löytää syyllinen ja tuomita. En tiedä mitä ajatella, olen järkyttynyt ennen kaikkea.

    Oliver Lovrenski – Silloin ennen

    Ivor, Marco, Jonas ja Arjan ovat Oslon kaduilla yhä syvemmälle väkivallan, päihteiden ja rikosten maailmaan ajautuvia ystäviä. Inhottavat ja hurjat kokemukset käydään läpi yhdessä, melkein jopa toiveikkaina ja kantava teema on väkivallan sijaan (tai sen ohella) ystävyys. Kirjoitustyyli on nerokas, se vetää lukijan maailmaan paremmin kuin yksityiskohtainen kuvailu koskaan pystyisi. Upea upea upea.

    Colleen Hoover – Verityn varjo

    Psykologinen trilleri, jossa nuori kirjailija Lowen saa työn viedä Verity Crawfordin suositun kirjasarjan loppuun tämän halvaannuttua onnettomuudessa. Lowen muuttaa Crawfordien kartanoon tutkimaan Verityn muistiinpanoja, tutustuu Verityn aviomieheen ja tämän lapseen. Pahasti loukkaantunut Verity asuu yläkerrassa. Verityn muistiinpanoja tutkiessaan Lowen löytää Verityn omaelämäkerran, josta alkaa paljastua Crawfordien elämään, pitkälti Verityyn, liittyivä salaisuuksia.

    Kenties Netflixin tai aiempien dekkareiden syytä, mutta kehittelin päässäni loppuratkaisuteorioita, jotka lähtivät sillä tavalla laukalle, että kirjan loppuratkaisu oli niihin verrattuna lässähdys.

    SPOILERI: Verityn omaelämäkerran kuvaama nainen oli mielenkiintoinen, seksiin ja mieheensä pakkomielteisesti suhtautuva, lähes psykopaattinen hahmo. Mietin kirjan loppupuolella, että harvoin on kirjoja, jossa näin suoraviivaisesti äidin hahmo ei ole lempeä ja hyvä, vaan lapsiaan käsittämättömän typeristä syistä vihaava hirviö. Tällaisesta äidistä ja naisesta lukeminen oli virkistävää. Loppuratkaisuun liittyvä pettymys liittyi tämän hahmon metaluonteeseen.

  • Omena

    Söin tänään omenan. Punaisen. Kuori ei antanut heti periksi, vaan päästi kovan rasahduksen kun hampaani upposivat sen läpi pehmeään ja viileään sisukseen.

    Oho, hedelmälihallinen nautinto. Mehu, joka valuu alahuulelta leukaan. Kuoren pala viistää ientä, vihloo jopa. Omena on kirpeä, makea, vähän hapan. Maku on elämys vuosien takaa. Nostalginen, miellyttävä. Huumaava melkein.

    Ennen minua omenan söi Eeva. Tiedonjanoinen, malttamaton, utelias nainen. Halpamainen nainen, joka heittäytyi käärmeen vietäväksi ja kyseenalaisti isän, Jumalan ohjeet. Typerä nainen, olisi pitänyt pysyä kaidalla polulla. Sen sijaan hyvän ja pahan tiedon puu houkutteli, yhtäkkiä alastomuus hävetti ja oivoi, syntiinlankeemus. Yksi haukkaus, kun kiemurteleva ketku vähän houkutteli. Muijalla mitään tahdonvoimaa.

    Oikeasti Eeva ei tainnut syödä omenaa. Hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä on vain eurooppalaisessa taiteessa muuttunut omenaksi esteettisistä tai käytännöllisistä syistä. Toisissa kulttuureissa hedelmä on kuvattu viikunaksi. Kuka tietää? (Eeva varmaan).

    Syön omenaa silkasta uteliaisuudesta: kuinka tällä kertaa käy? Kiellettyä, ei siksi että isä tai joku jumalista olisi niin käskenyt, vaan siksi, että tiedän jo kuinka tässä käy. Pitäisi olla varovaisempi. Allergioita tai ei, tämän hedelmän painolastina on kaikki maailman tieto ja synnit.

    Odotan jo tukehduttavaa tunnetta. Kurkun ympärille kiertyvää otetta, jonka läpi joudun taistelemaan hengittääkseni. Odotan kieltä raastavaa kutinaa. Niin inhottavaa, kuin sata muurahaista pyrkisi ihon alta pois. Niin iljettävää, että tahdon auttaa niitä löytämään tiensä pakoon. Purra ihon rikki. Odotan ikeniä kalvavaa, syövyttävää mätää, joka repii hampaat juuriltaan. 

    Lumikki söi myös omenan. Hän oli maassa kaunehin, ainakin sen typerän peilin mukaan. Raamatusta Grimmiin naiset ne jaksaa. Aina heikkotahtoiset ja toisilleen sudet. Vanha, yksinäinen kuningatar, jota kukaan tuskin on pannut aikoihin, jolla ei ole sen kummempaa tekemistä valtakuntansa hallitsijana kuin huolehtia ulkonäöstään, tuijotella turhamaisena ja turhana peiliin ja hakea siltä validaatiota. ”Olenhan minä nyt varmasti kaunis?” Kauneuden arvo on mittaamaton, joten mikä kuningatar ei uskoisi peiliä. Peilin rikkomisesta tulisi sitä paitsi 7 vuotta epäonnea, eikä niin kannata tehdä. Vähemmällä vaivalla pääsisi kuitenkin panemalla peilin paskaksi, kuin uskomalla sen patriarkaalista kuiskuttelua siitä, että katkeran ämmän kannattaa kohdistaa viha johonkin toiseen naiseen jossain muualla ja lähteä murhapuuhiin myrkkyomenan kanssa.

    Lannistavaa. 

    Ehkä tämäkin omena on myrkytetty. Tietysti on. Jos ei tuskaa lisäävällä tiedolla, niin koivun siitepölyä muistuttavilla proteiineilla, joihin kehoni on tottunut ylireagoimaan. Tyypillinen naisen keho. Jatkuvaa vinkumista ja kirkumista. Kutittaa ja sattuu — niin varmaan. Ei varmaan oikeasti edes oireile ja jos oireileekin niin varmasti liioittelen ja iteasiassa tiesitkö että miehen oireilu on vakavampaa joka tapauksessa. Sitä paitsi kiveksille potkiminen sattuu enemmän kuin synnyttäminen että mitäs siihen sanot? Katsotaan turpoavatko huulet taas. Jos olisin sitten maassa kaunein.

    Alan Turing söi palan omenaa. Hän myrkytti sen itse syanidilla. Joidenkin hänen ystäviensä mukaan Lumikki oli hänen lempisatujaan. Myrkkyomenan syöminen on symbolinen teko, varsinkin mieheltä, joka keksi tietokoneet. Hyvä ja paha tieto. Älytön neronleimaus, joka paitsi muutti koko toisen maailmansodan kulkua, myös mullisti teknologisen kehityksen, sai osakseen paskamaisen yhteiskunnan kiitollisuuden, joka osoitettiin pakkohormonihoidolla ja syrjinnällä. Syanidi on tappava myrkky. Mutta toinen myrkky, Turingin ja monen muun todellinen kuolinsyy oli ja on homofobia, viha ja ulossulkeminen. Patriarkaatin elinvoimalle raju syrjintä on paljon tärkeämpää kuin tieteen edistäminen tai mikään muukaan. 

    Omenan tieteellinen nimi on malus. Muistuttaa espanjan sanaa malo, huono. Malum, latinaksi huono. Niinpä niin. Paha juttu, koko omppu.

    Isaac Newton. Hän ei retkahtanut syömään tätä saatanan hedelmää, kuin utelias Eeva tai pahaa-aavistamaton Lumikki, vaan tyytyi saamaan siitä iskun päähänsä ja sen katalysoiman neronleimauksen aikana ymmärtämään gravitaation. Fysiikan valtava harppaus, valistuksen ilmiömäinen saavutus. 

    Tarina Newtonista omenatarhassa ei ilmeisesti pidä täysin paikkaansa, hän luultavasti vain näki omenan putoavan puusta ja jäi ihmettelemään miksi. Miksi Newton edes oli käyskentelemässä omenatarhassa? Menisi töihin. Ei vaan, hän oli kyllä reipas työssään, mutta ruttoa paossa maaseudulla. Kirkkaimpien mielien tulee välillä saada tylsistyä, tiede etenee kun sitä ei ohjailla. Korkeakoulupoliittinen kannanotto meinaa karata tähän. Jätän toiseen kertaan. 

    Kurkkuni ei turpoa. Ei allergian vuoksi, eikä siksi että huolimattomasti pureskeltu pala olisi jäänyt kurkkuun jumiin. Piirrän sormella kuviota leuasta solisluuhun ja takaisin. Ei turvotusta, ei kutinaa, eikä Aatamin omenaa. Ehkä se oli Aatami, joka söi hyvän ja pahan tiedon puusta, valehteli että se oli Eeva ja omena jäi kurkkuun jumiin.

    Allergiat, jotka joskus saivat minut raapimaan kasvoja ja kurkkua hirvittävän kutinan vuoksi ja joiden takia silmät muurautuivat umpeen, ovat hiipuneet. Voin syödä omenan. Lääkärit eivät tätä osaa selittää. Tai osaavat varmaan, jotenkin niin että joskus asiat muuttuvat. Ehkä vaihdan silti puolta, muuan puoskarin, jonka nimeä en tohdi lausua ääneen, puolelle taisteluun tiedettä vastaan. Myös siitepölyallergiani ovat vuosien mittaan helpottaneet. Nykyään hengitän läpi kevään. Kenties kyse on siitä että olen hyväksynyt muutoksen itsessäni ja otan vastaan kesän takertumatta talven pimeään ja kylmään. Rakkaus tms toi minut tähän, siedätyshoito lienee ollut sivuseikka.

    Mutta tiedätkö mikä on kauheampaa kuin löytää puolikas mato omenasta jota syö?

    – Tiedevastaisuus, homofobia ja patriarkaatti.

Miina

Oon tosi kiva ja vauhdikas.

Tilaa ilmoitukset!

Saa ilmoitus uusista julkaisuista sähköpostiisi!