Etusivu

  • Ryppy

    Huomasin eilen, että kulmien välissä kurttu ei ollut suoristunut, vaikka ihmettelystä oli jo muutama minuutti. Alkoi naurattaa. Ensimmäinen ryppyni on siis kummastelun jäki otsalla. Ihmettelevä, epäluuloinen viiva, ehkä jopa arvosteleva.  Nauroin ja katsoin miten iho silloin taipuu. Rypyt asettuivat silmäkulmiin, nenän varteen ja suupieliin. Nenään ne ilmestyvät tosin vain silloin kun nauran oikein makeasti. Vakavoiduin…

    Jatka lukemista

  • ,

    Ilmastokriisi on mahdollisuus

    Osallistuin muutama vuosi sitten Oras Tynkkysen ilmastonmuutoksen johtaminen -webinaariin. Tynkkynen on Vihreiden kansanedustaja, webinaarin aikaan hän toimi Sitran vanhempana neuvonantajana. Tynkkysen puheenvuoron teemana oli “Sinustako ilmastojohtaja?” Runsaan tunnin kestäneen webinaarin aikana käsiteltiin se, mitä ilmastonmuutos tämän hetkisellä vauhdilla edetessään merkitsisi ihmisille tai muulle elämälle maapallolla, se miten ilmastonmuutokseen voi vaikuttaa ja ennen kaikkea: miten hienoa on voida vaikuttaa siihen.

    Ilmastokriisi on mahdoton ratkaista. Toimet, joita vaaditaan ovat tiedossa, mutta riittävän laaja poliittinen tahto niiden edistämiseksi puuttuu. Fossiilisten polttoaineiden käytön ja lihatuotannon nykyisissä mittakaavoissaan on loputtava. Hiilinieluja pitäisi suojella, ja ylikulutusta hillitä. Kaikki nämä pitäisi toteuttaa nyt, aivan liian nopealla aikataululla. Ilmastokriisi on ihmiskunnan historian isoin haaste.

    Mahdoton haaste, joka on kerta kaikkiaan pakko ratkaista, on inhottava, surullinen ja ahdistava tilanne. Webinaarissa tarjottiin tähän kuitenkin ilmastojohtamisen kannalta miellyttävämpi näkökulma. Sellainen, jota on kevyempi kantaa. Mahdoton tarkoittaa tällä kertaa haastetta, joka kehittää ihmiskuntaa enemmän kuin mikään keksintö on koskaan kehittänyt. Ja se jos mikä on kiehtovaa. Jos tässä onnistutaan, ihmiskunnan historiaan tulee jäämään kuulentoja, kännykkäkameraa tai pyörän keksimistä merkittävämpi tapahtumasarja.

    Ilmastokriisin ratkaiseminen on edellämainittuja keksintöjä hienompi myös siksi, että tällä kertaa jokainen, iästä, sukupuolesta ja osaamisesta riippumatta saa olla mukana. Osa on jo, osa vielä odottelee, muutamat himmailevat tahtia. Mutta kun kaikkien kaikki tarvitaan, ei sellaisen junan kannata antaa mennä ohi. Jos luottaa, että joku muu tekee ratkaisut, silloin antaa jollekin muulle myös kaikki ne lukuisat tilaisuudet oppia uutta, kehittää, kehittyä ja kokea.

    Näitä muita voi olla esimerkiksi Kiina, Yhdysvallat, yritykset, kaverit tai poliitikot. Mutta jos vain Kiina ja Yhdysvallat saavat keksiä uusia tapoja tuottaa energiaa ja resursseja niin vain he saavat kaikki ne vahingossa keksityt keksinnöt, joita sivutuotteena syntyy. Kun avaruuden valloitus oli alkumetreillä ja kilpailtiin siitä, kuka pääsee ensiksi kuuhun, opittiin valtavasti avaruudesta, edistettiin rakettitiedettä ja psykologiaa. Psykologian edistäminen liittyi tutkimuksiin siitä, mikä edistää luovuutta, sillä avaruuskilpailu edellytti edistysaskelia paitsi tieteessä, myös yksilöllisemmässä luovuudessa.

    Jos vain yritykset tekevät kestävyyttä edistäviä ratkaisuja, silloin vain yritykset saavat vaikuttaa siihen, onko joskus vielä jääkarhuja tai muodostuvatko alavien alueiden väestöt tulevaisuudessa ihmisistä vai kaloista. Jos vain yritykset saavat osallistua, silloin minun merkitykseni laimenee pelkästään kuluttajaksi. Haluan tietysti olla vaikutusvaltainen kuluttaja, mutta olen paljon muutakin. Minulla on potentiaalia, joka jää mittautumatta jos se saa toteutua vain kulutusvalintojen tai palautelaatikoiden kautta ilmaistuina kantoina. 

    Jos pelkästään kaverini syövät useammin kasvisruokaa, pyöräilevät autoilun sijasta tai vaikka menevät jotenkin muuten kuin lentämällä lomamatkalle, jään paitsi kaikista heille sattuvista kokemuksista. Jään paitsi uusista resepteistä ja makuelämyksistä. Jään paitsi luonnosta jota pyöräreitin varrella on ja heidän triathlon-ajat paranevat vahingossa arkiliikunnan vuoksi (=häviän kesän mökkikisat). Jään paitsi ei-lentäen tehdyn lomamatkan seikkailuista, joiden määrä varmasti kasvaa kun täytyy keksiä uusi tapa päästä perille.

    Jos jättää kaiken poliitikkojen hoidettavaksi, typistää itsensä demokraattisesta kansalaisesta sellaiseksi, joka vain notkuu eikä käytä kaikkea sitä valtaa mikä itsellä on. Poliittinen voi olla kaljan ylitse lähipubissa, arjen valinnoilla tai näkyvällä aktivismilla. Ei ehkä tarvitse lähteä heti miekkareihin, jos se ei ole omaa tyyliä, mutta kun ensimmäistä kertaa lähdin marssimaan jonkun asian puolesta, se oli yllättävän hauskaa ja jopa liikuttavaa. Yksi suosikkisitaattejani Mika Waltarilta, jonka olen poiminut Sinuhen sivuilta kuuluu: “Silloin ymmärsin, että kansan suurin riemu on saada huutaa yhdessä, eikä ole paljon väliä sillä, minkä vuoksi huudetaan, vaan huutaessaan muiden kanssa jokainen tuntee itsensä väkeväksi ja asian, jonka vuoksi huutaa, ainoaksi oikeaksi asiaksi”. Yhdessä huutaminen on riemukasta ja väkevää.

    Se, että menee aidan korkeimmasta kohdasta pakottaa keksimään tikapuut tai opettelemaan miten parkourata. Vaihtoehto on katsella sivusta kun muut kiipeilevät tai keksivät ihmispyramideja ja trampoliineja. Ilmastoahdistuksen voi korvata ilmastoinnostuksella. Kun on pakottava tilaisuus valjastaa kollektiivinen luovuus, into, tiedot ja taidot historiallisen muutoksen käyttöön, siitä on syytä ottaa ilo irti. Käsillä on tilaisuus ottaa ihan erityisen valtava askel ihmiselle ja vielä valtavampi harppaus ihmiskunnalle. 

  • , ,

    Lyö sitä!!

    Ette ikinä arvaa mitä! Olen katsonut erikoisjoukkojen neljättä kautta nyt parin jakson verran. Erikoisjoukot on Nelosen tositelevisio-ohjelma, jossa tarkoituksena on katsoa kuinka monella kestää kantti ja kunto todella haastavissa oloissa, joiden on tarkoitus muistuttaa erikoisjoukkosotilaiden valintakoetta lyhennettynä versiona. Ohjelma on toisaalta viihdyttävä ja toisaalta todella cringe. Testosteronia uhkuva tunnelma pyrkii näyttäytymään kovisten tohuna, mitä se monina hetkinä myös on, mutta välillä ohjelman voi kiteyttää vain älyttömään uhoamiseen. 

    Tässä kohtaa jo ensimmäiset toteavat että “ei tarvitse katsoa jos ei tykkää!” Mihin vastaan, että tietysti tarvitsee. Ensinnäkin, en vihakatso (mikä sekin olisi ihan sallittua). Toiseksi, pitää olla tekemisissä kulttuurin kanssa, jonka parissa ei täysin viihdy joka hetki. Kolmanneksi, vittuako se teille kuuluu mitä katson. Oikeasti katson sarjaa, koska minusta on viihdyttävää nähdä miten tavalliset ihmiset selviytyvät ääriolosuhteissa. Katselukokemus on epämiellyttävyyden kautta hirveän viihdyttävä.

    Epämiellyttävyyden ja älyttömän viihdyttävyyden kauneinta kruunua kantaa HBO:n hittisarja Game of Thrones. Sarja on irtopäitä ja graafista väkivaltaa pullollaan ja yksi parhaista televisiosarjoista, mitä olen (kukaan on) katsonut. Game of Thrones on keskiaikainen fantasiasarja, joka juuri sitä, fantasiaa. Väkivalta ei graafisuudestaan huolimatta tunnu todelliselta. Kauhuleffat, Breaking Bad tai dekkarit ovat taas lähempänä tosielämää kuin fantasia-genren teokset, mutta samalla tavalla taide-elämyksinä järkyttäviä turvallisella tavalla. Kotisohvalta seurattuna kauhuleffan tai -kirjan sarjamurhaajan hyppy vaatekaapista saa sydämen pamppailemaan, mutta siinäpä se. Kirjoittaisin, että ei siitä kukaan yöuniaan menetä, mutta minä kyllä menetän, joten sanon vain, että hätkähtäminen purkautuu hetken päästä nauramalla ja yleensä psykologisilta jäljiltä vältytään. Kehon vireystila kuitenkin nousee, mikä on Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri, psykiatri ja oikeuspsykiatri Hannu Lauerman (HS) mukaan elämyksenä voimakas vastakohta puuduttavalle arjelle. Viihteenä väkivalta herättää tunteita ja purkaa niitä. 

    On kuitenkin eri asia katsoa selvästi koreografin suunnittelemia taistelukohtauksia, kuin oikeiden ihmisten välistä väkivaltaa. Erikoisjoukkojen toisessa jaksossa kilpailijat laitettiin nyrkkeilemään toisiaan vastaan samalla kun kouluttajat kannustivat: ”Lyö sitä!” Ottelut eivät olleet erityisen väkivaltaisia, ne keskeytettiin hyvissä ajoin, ja esimerkiksi entinen ammattilaisnyrkkeilijä Robert Helenius selvästi pyrki nimenomaan varovaisuuteen omassa ottelussaan. Vastaavat kohtaamiset olisivat olleet Fight Clubissa tylsiä, mutta tosi-TV:ssä eivät lainkaan. Se, että kyse on oikeasta vuorovaikutuksesta, eikä koreografista, tuo tietynlaista autenttisuutta ja kutkuttavaa jännitystä katsomiseen. 

    Joskus 2000-luvun alussa monissa kauhuleffoissa oli juuri tällaista jännitystä lisäävä teksti elokuvan alussa: “perustuu tositapahtumiin”. Moni omista ystävistäni tiesi viisaasti, että tosielämäyhteys on niin väljä että se on käytännössä olematon. Mutta ajan mittaan tosielämäviittaukset ovat muuttuneet todellisiksi. True crime on valtavan suosittu kirjallisuuden ja podcastien laji. Oikeat kauheat tapahtumat muuttuivat yhtäkkiä viihteeksi, ja oudolla tavalla rentouttavaksi sellaiseksi. Nyt kotisohvalla kuuntelee sarjamurhaajan tekosia tietäen, että uhrit ovat oikeita – ja monesti vielä sellaisia, joille ei näiden podcastien tai kirjojen tuotoista mennyt penniäkään. Arjen vastapainona toimiva jännittävä viihde ei olekaan viihteeksi tarkoitettua, vaan oikeaa väkivaltaa, johon perustuvalla viihteellä joku rahastaa.

    True crime on selvästi hyvä bisnes, pelkästään sen volyymi nykyään puhuu tämän puolesta. Mutta oikeiden ihmisten pahoinvoinnilla on muutenkin helppo rahastaa. Pahoinvointiviihde on joskus vaikeampi tunnistaa, toisin kuin suoraviivainen, käsikirjoitettu tai autenttisempi väkivaltainen viihdesisältö. Jos on viettänyt aikaa 2010-luvulla Tumblrissa tai 2020-luvulla Tiktokissa, on ollut helppoa todistaa hengenvaarallisten sairauksien estetisointi. Laihduttaminen ja itsetuhoisuus eri muodoissaan on verhoiltu yhtäällä terveydeksi ja toisaalla vapaudeksi tai taiteeksi. Vaikka väkivalta ei tällaisessa kulttuurissa ole yhtä suoraviivaisesti läsnä kuin väkivaltaa käsittelevässä true crimessa, nähdäkseni se on perusteltavissa silti väkivaltaviihteen tai jopa väkivallan yhdeksi ilmentymäksi. 

    Väkivalta voidaan ymmärtää suoraviivaisen ja helposti hahmotettavan subjekti-objekti -suhteen lisäksi myös rakenteellisena. Rakenteellisen väkivallan tutkimuksen keskeinen teoreetikko on Johan Galtung. Hänen väkivaltateoriansa mukaan rakenteellinen väkivalta on väkivaltaa, jolta puuttuu subjekti, mutta joka vaikutuksiltaan tuottaa suoran väkivallan kanssa yhteneviä lopputuloksia. Esimerkiksi siis toisen syömisen rajoittaminen suoraan on väkivaltaa, kun taas kokonaisten ihmisryhmien ajaminen nälkiintymään rajoittamalla resursseja tai ruoan saantia on rakenteellista väkivaltaa. Tätä samaa ajatusta jatkamalla hiukan pidemmälle on mielestäni perusteltua väittää, että sisältö, joka joko pyrkii nälkiinnyttämään tai vahingoittamaan epämääräistä joukkoa tällaiselle vaikuttamiselle alttiita ihmisiä, on tietynlaisen rakenteellisen väkivallan ilmentymä. Laihduttaminen on valtava bisnes, jolla old man who lives in Ohio tekee isot rahat (Youtube: Jax, Victoria’s Secret).

    Erikoisjoukoissa toisen jakson teema oli aggressio, mikä liittyy ainakin etäisesti siihen, että ohjelman tarkoitus on imitoida armeijaa. Koulutuksen osana on ilmeisesti tästä syystä väkivallan tekemisen ja vastaanottamisen sietäminen, joka toteutuu nyrkkeilyotteluiden kautta. Ohjelmassa myös ohjattiin tällaisten valvottujen tilanteiden ulkopuolella suoraan väkivaltaan: ”Mikään väkivaltatilanne, ei sota tai edes koulu­kiusaaminen, se ei saatana lopu millään muulla kuin sillä, että jos joku lyö teitä, te valmistaudutte ja lyötte tuplasti kovempaa takaisin”, ohjelman kouluttaja Janne Lehtonen sanoo. 

    Väkivallan katkaiseminen väkivallalla on paradoksi. Tällaisen ajatusmaailman sanoittaminen näin suositussa ohjelmassa, tällaisessa kontekstissa on vähintäänkin erikoista, mutta suoraan tai rakenteelliseen väkivaltaan se tuskin ohjaa. Väkivaltaisen viihteen parissa viihtyminen ei ymmärtääkseni merkittävästi lisää todennäköisyyttä käyttäytyä väkivaltaisesti, ellei siihen ole alttiutta jo valmiiksi. Toisaalta auktoriteettiasemaan asetetun hahmon siihen kannustaminen saattaa lisätä mielikuvia väkivallan hyväksyttävyydestä.

    Pitäisikö erikoisjoukot sitten canceloida ja polttaa roviolla koko leiri? En ehkä jaksa tänään. Katsotaan sitä sitten syssymmällä. Haluan tietää ketkä tämän kauden leiristä selviävät. 

  • Kaipaan aikaa


    Mitä tekisit jos sinulla olisi vuorokaudessa yksi tunti enemmän? Oma vastaukseni on helppo: kirjoittaisin. 

    Mitäköhän ajatuksia minulla olisi, jos en kuluttaisi 5-sekunnin videoita miljardia päivässä? Millaisia esseitä pystyisin tekemään ja kuinka paljon, jos niitä ei ohjaisi paine toisaalta pitää lukija kiinnostuneena yli 6 sekuntia tai toisaalta huijarisyndroomaiset ajatukset siitä, että joku jossain on tiivistänyt tämän ajatuksen paremmin.

    Haluan irti somen kynsistä, en jaksa elää niin että algoritmit päättävät mikä on kiinnostavaa ja kaunista, mikä on tärkeää ja kenelle tänään kuuluu suuttua. Mutta en kuitenkaan halua luopua somen käytöstä kokonaan. Haluan tietää, mitä kavereille tai varsinkin tutuille kuuluu. Haluan nähdä julkaisut koulupaikoista ja lapsista ja muutoista. Haluan tietää mistä puhutaan ja mitä pop-kulttuurissa tapahtuu. Haluan kuulla ensimmäisenä kun Taylor Swift käyttää korua tai värejä tai sanoo jotain, mikä vihjaa jotain seuraavasta levystä. En halua kuulla kavereilta että nyt vietetään sellaista kuin brat-summer, vaan haluan olla se joka siitä kertoo. En halua jäädä paitsi, haluan olla aallonharjalla.

    Haluan myös tietää uutiset. Niitä saa myös oikeista uutisista, mutta välillä ikävystyttävän heikkolaatuisena. Olen kuratoinut omaa somea osin jo sellaiseksi, että saan myös sellaista informaatiota, mitä valtamedialla ei ole tarjota. Osin se johtuu valheista ja misinformaatiosta, joihin ei laadukkaan journalismin parissa haksahda, osin siitä että some on nopeatempoisempi ja osin siitä, että valtamediaa, joilla nyt viittaan Helsingin Sanomiin ja YLEen, ei kerta kaikkiaan kiinnosta samat asiat kuin minua. 

    Valtamedian riveillä naiset näyttävät olevan olemassa yhtenä kolmasosana maailman ihmisistä. He ovat poliitikkoja ja äitejä, joskus harvoin urheilijoita (lähinnä hiihtäjiä), tuskin koskaan talouselämässä. Naisia ei ole maaseudulla yhtäkään, heillä ei ole persoonallisuuksia, ei innovaatioita, ei tekemistä, ei huumoria. Somessa, ainakin sen siinä nurkassa, jossa minä viihdyn, tämä on toisin. Naiset ovat kaikkialla koko ajan. Naiset ovat johtajia, aktivisteja, juristeja ja yrittäjiä. Naiset voittavat mitaleja vaikka missä lajeissa ja tekevät käsittämättömiä yksilö- ja joukkuesuorituksia, naiset tekevät niin viiltävän analyyttisia kulttuurikatsauksia, että häkellyttää. Naiset ovat hauskoja ja nokkelia muuten vain mutta myös vakavien asioiden äärellä. Valtamedia myös innostuu, kun mies tekee jotain uutta ja oivaltavaa, eli sellaista mitä naiset ovat tehneet jo vuosia. Miesten podcasteista tehdään aukeaman juttuja, naisten podit unohtuvat. Jos seuraan maailman tapahtumia vain Hesarin ja Ylen kautta, jään paitsi myös oikeista uutisista, joiden aihe tai tekijä on nainen. En suostu sellaiseen.

    Osa somen käytön jatkamiseen liittyvistä syistä on siis hyvin perusteltuja. Mutta nämä tarpeet saisi tyydytettyä alle tunnissa. Kavereilta ja tutuilta ei tule loputtomasti päivityksiä joka päivä. Validit uutiset saa tietää muutamissa minuuteissa, ja niihin voi perehtyä joissain kymmenissä minuuteissa. Puhelin saa silti aikaa päivästäni 5 tuntia, joskus enemmän. Some saa näistä tunneista puolet. Loppuihin tunteihin mahtuu myös hyvin käytettyä aikaa: e-kirjoja, muistiinpanosovelluksessa kirjoittamista, uutisia tai substack-esseitä. Mutta tuskin useita tunteja kuitenkaan. Jostain syystä roikun somessa pidempään kuin tarvitsisi. Koska haluan tietää lisää, haluan oppia lisää, haluan viihtyä lisää.

    Vaikka oikeasti en edes halua. Minut on huijattu luulemaan, että haluaisin. Joku Zuckerberg tai muu vastaava keksi, että jos vain kuvittelen että kyse on halusta eikä valinnasta, säilyttäisin kuvitellun toimijuuteni ja samalla luovuttaisin sen tosiasiassa hänelle kätyreineen ja mainostajille, jotka ovat valmiita maksamaan huomiostani. Hyi! Hyihyihyi.

    Se mitä oikeasti aidosti itsenäisenä toimijana haluan, on lukea kirjoja ja kuunnella musiikkia. Puhua sujuvasti ruotsia, ranskaa ja espanjaa. Paistaa lättyjä nuotiolla ja vaeltaa. Rapsuttaa koiraa, juosta kovaa ja soittaa pianoa. Piirtää hiilellä ja uida kylmässä vedessä. Opiskella oikeutta, oppia aidosti uutta, väitellä ja tulla haastetuksi. En satunnaisten somevideoiden kautta, en sellaisten ihmisten kautta, joita en edes tunne tai tekoälyn kautta. Haluan että minut haastetaan keskustellen, omilla ajatuksilla. Haluan dialogia, joka on vastavuoroista ja uteliasta. Haluan hävitä pienessä humalassa käydyn väittelyn liigan uudesta paitsiohaastosäännöstä puolisolle sohvannurkassa, en suuttua amerikkalaiselle konservatiiville hänen mielipiteistään naisen asemasta. Haluan kirjoittaa kirjoja ja esseitä.

    Näillä ruutuajoilla on hölmöä haaveilla kielistä, seikkailuista tai kiinnostavista ihmisistä. 

    En kaipaa oikeasti lisätuntia vuorokauteen jotta saisin ajatuksia ensin päähäni ja sitten paperille. Aidosti kaipaan vain parempia unenlahjoja ja aikaa ilman puhelinta.

  • , ,

    Kuka sanoittaa suomalaisuutta

    Kävin hauskan keskustelun. Aluksi kirjoitin tästä proosaa, mutta se ei ihan istunut keskustelun tyyliin. Sitten työstin hetken vertailevaa esseetä dialogissa mainittujen kahden taiteilijan välillä, mutta en pysty tällaista esseetä viikossa kuromaan kasaan niin että jälki olisi hyvää. Kolmanneksi lähdin analysoimaan suomalaista kulttuuria ja sen sanoittamista ylipäätään musiikissa, kirjallisuudessa ja muussa taiteessa. Tämän esseen luultavasti kirjoitan loppuun, mutta annan sille enemmän aikaa. Tämä dialogi onneksi kannattelee itseään myös täysin raakana versiona.

    Lukohjeeksi: tämä lakoninen dialogi, joka käytiin muovimukeista juotujen oluiden äärellä vesisateessa festareilla.

    //

    – Arttu Wiskari aloittaa kohta. Mennäänkö kuuntelemaan?
    – En oikein tiedä. En kauheasti pidä hänen musiikistaan.
    – Jaa, vai niin. Miksi et?
    – Hänen biisien melodiat on ihan hauskoja ja tarttuvia, sellaisia joita on hauska laulaa karaokessa, mutta muuten se on vähän sellaista tylsää. Eniten mua häiritsee että niistä sanoituksista puuttuu joku ydin.
    – Hmm. Musta hän sanoittaa hyvin suomalaisuutta.
    – Nimenomaan ei. Hän käyttää sanoja suomalaisesta kulttuurista ja viljelee sellaisia vihjeitä siitä että kyse olisi suomalaisuudesta ja Suomesta, mutta se jää pinnalliseksi. Ihan kuin siitä puuttuisi jotain joka tuo syvyyden.
    – Mikä se joku on? Mistä sä sen syvyyden siihen toisit?
    – En oo ihan varma. Mutta jos kuuntelee vaikka Leevi and the Leavingsia niin siinä on samalla tavalla surullisen miehen maailma suomalaisen kulttuurin sanastolla avattu, mutta se syvyys, autenttisuus ja melankolia on saatu paljon tarkemmin ja osuvammin sinne sisään.
    – Hei ethän sä voi väittää että Gösta Sundqvist on rima, joka muiden pitäisi pystyä jollain lailla saavuttamaan tai ylittää.
    – Totta. Fair enough.
    – Eli mennäänkö kuuntelemaan Artun keikka?
    – Mennään vaan.

    //

    Ilo olla taas blogin ja kirjoittamisen äärellä! Ensi sunnuntaihin ❤

    Miina

  • ,

    Toukokuun kirjat

    I’m back! Nyt oli taas kirjojen ahmimisen kuukausi. Ihanaa, että on kesä ja aikaa ja aivokapasiteettia käyttää lukemiseen.

    Khaled Hosseini – Ja vuoret kaikuivat

    Afghanistan 1950-luvulla. Sisarukset Abdullah ja Pari joutuvat eroon toisistaan, ja ero repii syvän haavan molempiin. Jokainen luku on eri hahmon näkökulmasta, mutta kaikki liittyvät ja kietoutuvat toisiinsa yhdeksi kokonaiseksi tarinaksi. Hosseinin kirjalle odotetusti, suu loksahti välillä järkytyksestä auki ja epäreilut ihmiskohtalot kirvelivät niin että itketti ja suututti.

    Anneli Kanto – Punaorvot

    Helsinkiläisperheen isä ja poika taistelevat punaisten joukoissa, jonka seurauksena perheen kaksi tytärtä myöhemmin pakkoadoptoidaan Pohjanmaalle. Punaorvot on romaani Suomen historian rumasta vaiheesta, jossa lapsia erotettiin “kelvottomista” vanhemmista, jotta heistä kasvaisi kunnon kansalaisia. Tuntuu iljettävältä miten tuoreesta historiasta lopulta on kyse.

    Johan Ludvig Runeberg – Vänrikki Stålin tarinat, Juhani Lindholmin suomennos

    Halusin lukea suomalaisen klassikon, jota en ole vielä lukenut, ja tämä runokokoelma oli listalla ensimmäinen laatuaan. Ymmärtääkseni Lindholmin suomennos painottaa runomittaa historiallisen tarkkuuden edelle, pidin siitä.

    Simon Kuper – FC Barcelona

    Kuper kertoo FC Barcelonan tarinan alusta nykyhetkeen: miten siitä tuli maailman menestynein jalkapalloseura, ja miten tämä aikakausi on nyt tulossa päätökseensä. Kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi Barçan vaikutusvaltaa koko eurooppalaiseen jalkapalloon ja siihen miten pelin moderni logiikka on muodostunut Barcelonassa. Kirja käsittelee myös joukkueen suhdetta niin pelaajiinsa kuin Kataloniaan. Mielenkiintoinen matka jalkapallomaailmaan.

    Rami Mäkinen ja Matti Rämö – Oikeusmurha, kuinka järjestelmä tuhosi Auerin perheen

    Anneli Auer vapautettiin miehensä murhasyytteestä heinäkuussa 2011, mutta tuomittiin pitkään vankeusrangaistukseen vuonna 2013 lapsiin kohdistuneista väkivalta- ja seksuaalirikoksista. Lasten kertomukset toimivat oikeudessa keskeisenä näyttönä. Lapset kertoivat myöhemmin valehdelleensa. Korkein oikeus päätti joulukuussa 2024 purkaa Turun hovioikeuden ja Varsinais-Suomen käräjäoikeuden antamat tuomiot erittäin painavalla syyllä. Valtakunnansyyttäjä on toimittanut haastehakemuksen jutusta Varsinais-Suomen käräjäoikeuteen, jossa jutun käsittely alkaa syksyllä 2025.

    Kirjassa käydään vaihe vaiheelta läpi Ulvilan surmista käynnistynyt tapahtumaketju, joka johti Auerin ja tuolloisen miesystävän pitkiin vankeustuomioihin. Oikeusmurha kertoo miten lasten kertomusten perusteella kehitettiin saatananpalvontaa ja karmivia tekoja sisältävä kudelma, joka oli kuitenkin melko epämääräinen. Kirjan perusteella jää kuva järjestelmästä, jossa oikeus jää toissijaiseksi, kun tavoitteena on löytää syyllinen ja tuomita. En tiedä mitä ajatella, olen järkyttynyt ennen kaikkea.

    Oliver Lovrenski – Silloin ennen

    Ivor, Marco, Jonas ja Arjan ovat Oslon kaduilla yhä syvemmälle väkivallan, päihteiden ja rikosten maailmaan ajautuvia ystäviä. Inhottavat ja hurjat kokemukset käydään läpi yhdessä, melkein jopa toiveikkaina ja kantava teema on väkivallan sijaan (tai sen ohella) ystävyys. Kirjoitustyyli on nerokas, se vetää lukijan maailmaan paremmin kuin yksityiskohtainen kuvailu koskaan pystyisi. Upea upea upea.

    Colleen Hoover – Verityn varjo

    Psykologinen trilleri, jossa nuori kirjailija Lowen saa työn viedä Verity Crawfordin suositun kirjasarjan loppuun tämän halvaannuttua onnettomuudessa. Lowen muuttaa Crawfordien kartanoon tutkimaan Verityn muistiinpanoja, tutustuu Verityn aviomieheen ja tämän lapseen. Pahasti loukkaantunut Verity asuu yläkerrassa. Verityn muistiinpanoja tutkiessaan Lowen löytää Verityn omaelämäkerran, josta alkaa paljastua Crawfordien elämään, pitkälti Verityyn, liittyivä salaisuuksia.

    Kenties Netflixin tai aiempien dekkareiden syytä, mutta kehittelin päässäni loppuratkaisuteorioita, jotka lähtivät sillä tavalla laukalle, että kirjan loppuratkaisu oli niihin verrattuna lässähdys.

    SPOILERI: Verityn omaelämäkerran kuvaama nainen oli mielenkiintoinen, seksiin ja mieheensä pakkomielteisesti suhtautuva, lähes psykopaattinen hahmo. Mietin kirjan loppupuolella, että harvoin on kirjoja, jossa näin suoraviivaisesti äidin hahmo ei ole lempeä ja hyvä, vaan lapsiaan käsittämättömän typeristä syistä vihaava hirviö. Tällaisesta äidistä ja naisesta lukeminen oli virkistävää. Loppuratkaisuun liittyvä pettymys liittyi tämän hahmon metaluonteeseen.

Miina

Oon tosi kiva ja vauhdikas.

Tilaa ilmoitukset!

Saa ilmoitus uusista julkaisuista sähköpostiisi!