Etusivu

  • Tampere-talon Sweeney Todd kauhuooppera

    Sweeney Todd Tampere-talon lavalla ilahdutti, nauratti ja hirvitti. Ennakkoajatukset esityksestä olivat hämärän peitossa. Sweeney Todd on yksinkertaisena tarinana tuttu. Tiesin kauhuparturista ja osaan hyräillä nimikkobiisin, mutta en ole koskaan nähnyt teoksesta versiointia, en elokuvana, teatteriversiona saati oopperana. Tosin Officen seitsemännen kauden jakson, jossa Andy kutsuu toimiston väen katsomaan kyseistä esitystä, olen kyllä katsonut, jos se

    Jatka lukemista

  • ,

    Nälkäpeli on utopia

    Tekstissä on juonipaljastuksia alkuperäisestä Nälkäpeli-trilogiasta. Keskustelen myös Elonkorjuun sarastuksesta, mutta sen suhteen pysyn pintatasolla.

    Suzanne Collins julkaisi viime viikolla viidennen osan dystopiakirjasarja-Nälkäpeliin. Elonkorjuun sarastus sijoittuu alkuperäistä trilogiaa 24 vuotta aiempiin tapahtumiin.

    Ensimmäinen Nälkäpeli-kirja julkaistiin vuonna 2008 ja se oli välittömästi menestys. Nälkäpeli on edelleen yksi koukuttavimpia kirjoja, mitä olen lukenut. Se on nuortenkirjaksi poikkeuksellisen realistinen. Tällä tarkoitan sitä, että traumatisoituneet nuoret käyttäytyvät sen mukaisesti ja organisoitua kapinaa ei johda Katniss, vaikka kapinan symboliseksi johtajaksi ja kasvoiksi hän ajautuukin. Monesti nuortenkirjoissa traumatisoivat tapahtumat ohitetaan ikävinä, mutta ei juuri elämänkulkuun myöhemmin vaikuttavana, ja teinit pääsevät paalupaikoille päättämään sotasuunnitelmista. Nälkäpelissä näin ei ole.

    Luin Elonkorjuun sarastuksen ja tahdoin jäsentää ajatuksiani siitä. Soitin Maija Välimäelle, maailman älykkäimmälle ja oivaltavimmalle tyypille, jonka harrastuksiin kuuluu kirjallisuus. Tämän tekstin ajatukset ovat tuon puhelinkeskustelun myötä muotoutuneita, joten isot kiitokset hänelle.

    Nälkäpeli kuuluu nuortenkirjallisuuden dystopiagenreen. Mutta miksi? Mikä siinä on dystopiaa? Lasten tappaminen? Lasten tappamisen pelillistäminen? Lasten usuttaminen tappamaan toisiaan? Kollektiivinen rankaiseminen kymmenien vuosien takaisista tapahtumista?

    Silmitön väkivalta, mitä uutisvirrasta joutuu seuraamaan modernissa maailmassa, on osittain hyvin samanlaista, kuin Collinsin fiktiossa. Uutiskuvasto ja informaatio Gazasta on niin kauheaa, ettei se järkyttävyydessään poikkea juuri Nälkäpelien maailmasta. Ero fiktion ja todellisuuden välillä on ehkä siinä, että Gazan tapahtumia ei ole viihteellistetty siinä määrin kuin Nälkäpeli on. Nälkäpeliä pakotetaan pitämään juhlana, eikä poikkipuolista sanaa kannata oman ja läheisten turvallisuuden vuoksi lausua. Vaikka juhlia ei tarvitse, on sananvapauden rajoittaminen myös heijastuma todellisuuteen.

    Kirjasarjassa Panemin maailmassa maailmanjärjestys on sellainen, jossa rikkailla hyvällä alueella on yllin kyllin ja köyhillä toisaalla ei riittävästi. Yhtäällä juhlissa oksennetaan, jotta voi syödä ja juoda lisää, kun toisaalla kuollaan nälkään. Ei dystopiaa taaskaan. Tällaisessa maailmassa elämme jo nyt. 

    Nälkäpelissä niiden, jotka ovat lähellä valtaa, vyöhykkeillä 1-4, asiat ovat vähän paremmin.  Heillä on riittävästi ruokaa ja resursseja. Ammattilaisvyöhykkeiden pelaajat jopa kilpailevat paikasta Nälkäpelissä ja voiton tuomasta kunniasta. Tällainen järjestelmä jossa lähimpänä hallitsijaa olevat alistetut yksiköt riemuitsevat siitä että he ovat vähemmän alistettuja kuin toiset, on myös aivan tavallinen. Valtarakenteiden omaksuminen normaaliksi ja niiden aktiivinen ylläpitäminen alistetusta asemasta käsin on niin arkista, että kyllästyttää.

    Kirjasarjassa yhteiskunta toteaa lopulta, että nyt riittää. Vyöhykkeiltä noustaan vastustamaan Capitolin valtaa, ja diktaattori Snow syrjäytetään. Katniss ottaa vielä askeleen pitemmälle ja kukistaa myös vaihtoehtoisen totalitarismin surmaamalla Coinin. Katniss näki Coinin vain seuraavana tyrannina, jonka vallan alla sorto ainoastaan vaihtaisi kohdetta, ei loppuisi.

    Siksi Nälkäpeli on utopia. Todellisessa maailmassa me jatkamme alistavien rakenteiden ylläpitämistä ja sallimme silmittömän hyväksikäytön ja väkivallan. Israel saa osallistua Euroviisuihin, Suomi, tasa-arvon mallimaa, on EU:n vaarallisimpia maita naisille ja Trumpin hallinto testaa Yhdysvaltain perustuslain ja demokratian rajoja sekä kansan sietokykyä siirtymässä kohti autoritaarisuutta.

    Tosielämässä on sävyjä ja monimutkaisuutta tavalla, jota fiktiossa ei. Sitä tahtoisi ajatella, että kun diktaattorit menevät liian pitkälle, kansa vyöryy kaduille ja vaatii muutosta. Mutta yhä vain natsit tekevät natsijuttuja, koulutuksesta leikataan ja kapitalistisen järjestelmän takana seistään, siitä huolimatta että sen ongelmat tunnistetaan. Ehkä kyse on yksilön tarpeesta suojata itseään, ei ketään voi velvoittaa toimimaan tavalla joka uhkaa perhettä tai työpaikkaa. Mutta kun voi. Jonkun perhe kuolee pommituksissa, jonkun maassapysyminen on kiinni siitä suostuuko hän jatkamaan töitä vaikka palkkaa tulee tilille murto-osa laillisesta. Joku valmistaa halvat vaatteet, jotka ovat halpoja siksi ettei valmistuksen eri vaiheissa työstä ole maksettu korvausta. Vaikka on kohtuutonta vaatia yksilöitä ottamaan omaa turvallisuutta uhkaavia riskejä, on yhtälailla kohtuutonta olla ottamatta niitä. Joku maksaa epäreilun järjestelmän hinnan joka tapauksessa. On ilmiselvän epäreilua, että sen maksaa joka kerta joku sellainen, jolla ei ole vaihtoehtoja.

    Toisaalta, kyllä ihmiset ovat kaduilla. Katsotaan vaikka Georgiaa, Turkkia tai Serbiaa. Lisäksi joidenkin kyselytutkimusten mukaan Yhdysvalloissa sympatiat Israelia kohtaan ovat heikenneet. Diktatuurit ovat kaatuneet ennenkin, sortavia rakenteita ja lainsäädäntöä on purettu ennenkin ja melko modernikin historia osoittaa demokratisoitumisen mahdollisuuksia käsittämättömän lyhyessä ajassa. 

    Toivoisin vain, että kollektiivinen moraalimme tuottaisi tuloksia vähän nopeammin ja vähän pysyvämmin.

  • Jag pratar inte svenska

    Perheelläni oli vuosia purjevene Turun saaristossa. Vietimme kesät merellä samaan tapaan kuin monet perheet mökkeilevät. Yhtenä kesänä suuntasimme Gotlantiin. Suomen puolella viimeisin saari ennen pitkää ylitystä oli Utö. Utössä kävi hassusti, siellä tuli sähkökatko. Tämä aiheutti kaupan pakastetuotteiden hinnan alenemisen aina pyöreään nollaan saakka. Siis – ilmaista jätskiä niin paljon kuin sitä riittää.

    Kävellessämme jätskejä 5 per koura kohti venettä, näin kissan. Kissa oli söpö, ilahduin ja totesin: “en katt.” Ruotsinkielinen nainen, jonka kissa ilmeisesti oli, ilahtui myös ja ryhtyi innoissaan juttelemaan kanssani. Hän heilutti käsiään vilkkaasti ja onnistuin poimimaan puhevirrasta muutaman ilmaisun: segelbåt, katten, glass. Kertasin mielessäni ruotsinkielen ilmaisut jotka osasin:

    1. Jag ska spela ishockey
    2. En katt

    Näistä ei ollut iloa. Nyökkäilin ja huudahdin välillä: “Ja!” tai “nåja!” Kotvan kuluttua sanoimme toisillemme heijdåt ja tiemme erkanivat. Sen jälkeen opettelin vielä kolmannen ilmaisun:

        3. Jag pratar inte svenska.

  • Helmikuun kirjat

    Lukemisen teemavuosi on jatkunut tammikuusta hyvin, vaikka tahti on vähän rauhoittunut. Helmikuussa luin tai kuuntelin viisi kirjaa, joista yksi oli lastenkirja. Tässä nämä!

    Pirkko Saisio – Punainen erokirja

    Punainen erokirja on omaelämäkerrallisen trilogian päätösosa. Se on kaunis, elämänmakuinen ja ihanan ironinen kuvaus poliittisesta toiminnasta yliopistoteatterissa, aikuistumisesta ja kasvukivuista. Kirja käsittelee myös lesboutta ja naisten välistä rakkautta ajassa, kun homoseksuaalisuus oli rikos.

    Saision kirjoitustyyli on nerokas. Välillä tarina lähtee kummallisille sivupoluille, mutta lukijana tähän on niin uppoutunut, että asioiden välisiä yhteyksiä ei edes hoksaa kaivata. Täydellistä, ihanaa! En yhtään ihmettele, miksi tämä oli Helsingin Sanomien kirjallisuuden ammattilaisten valinta 2000-luvun parhaaksi suomalaiseksi kirjaksi. En ylläpidä henkilökohtaista maailman parhaat kirjat -listaa, mutta jos sellainen olisi, tämä olisi ehdottomasti siellä.

    Jane Austen – Järki ja Tunteet

    Austenin kirjoihin voisi hukuttautua. Niin lempeää ja huvittavaa on hänen hahmojensa toiminta ja ajattelu. Pidän Austenin tyylin yksinkertaisuudesta. Kirja seuraa kahden sisaruksen, järkevän Elinorin ja tunteellisen Mariannen elämiä ja rakkaustarinoita. Kirjan nimi sisältää jo kaiken olennaisen, lukijaa ei tässä mielessä haasteta.

    Ironinen, hauska, tarkka ja oivaltava!

    Pidän elämänohjeista tai moraalisista viesteistä, joita Austen upottaa tekstinsä sekaan. Esimerkiksi Elinorin keskustellessa sellaisten henkilöiden kanssa, joita hän ei kunnioita tai joista hän ei pidä, hän pitäytyy korjaamasta heidän erheellisiä näkemyksiään. Väittelyyn osallistuminen validoisi toisen kiinnostavaksi keskustelukumppaniksi, eikä sitä kannata aina tehdä.

    Atte Korhola – Kristillinen äärioikeisto ja Trump

    Kuvaus äärioikeistolaisesta, nationalistisesta, kristillisestä dominionismista ja terrorista. Korholan viesti on, että Yhdysvalloissa on kristillisiä ääriryhmiä, jolla on vaikutusvaltaa ja vahva side Trumpiin.

    Olen seurannut Trumpin suhtautumista kristillisyyteen ja tiettyjen uskonnollisten liikkeiden poliittista aktiivisuutta jonkin verran viimeisten vuosien aikana. Omasta kiinnostuksesta ja käytetystä ajasta aiheen parissa huolimatta, on välillä vaikea hahmottaa mistä ja miten vakavasta asiasta on kyse. Korholan kirjan perusteella vaikuttaisi siltä, että tässä tapauksessa olankohautus on liian mieto reaktio.

    Itselle kirja herätti kysymyksiä uskonnon määrittelyistä ja siitä, miten yhden uskontokunnan sisällä voi olla loputtoman erilaisia tulkintoja lähteistä ja opeista. Korhola alleviivaa useaan otteeseen sitä, miten ääriryhmien tulkinnat esimerkiksi Raamatusta poikkeavat siitä, mitä Euroopassa tai Suomessa on totuttu pitämään kristillisenä. Huomasin itse olevani välillä taipuvainen ajattelemaan, että ei-ääriajattelu olisi jotenkin enemmän oikea tulkinta – siis teologisesti oikea – vaikka eihän se minun asiani ole päättää. Moraalisesti voin ottaa kantaa, mutta teologiaa en tunne, ja suhteeni kristinuskoon on etäinen. En voi osallistua uskontokunnan sisäiseen keskusteluun Raamatun tulkinnasta, koska olen ulkopuolinen. Tämä ajatus lähti niin kiinnostaville tasoille, että ryhdyin työstämään tästä kokonaan omaa esseetää. Pysykää kanavalla!

    Roald Dahl – Matilda

    Kaipasin kevyempää lukemista Korholan kirjan jälkeen, joten tartuin Roald Dahlin Matildaan, joka jäi minulta lapsena lukematta. Kirja on ollut omassa hyllyssäni jo yli 20 vuotta, ja olen samaistunut kansikuvan tyttöön lapsesta saakka, mutta en ikinä lukenut kirjaa. Oli jo aikakin!

    Matilda on ihmelapsi, joka 4-vuotiaana lukee jo kirjallisuuden klassikoita ja ymmärtää ympärillään toimivien aikuisten olevan ilkeitä ja tyhmiä. Matilda ei vähästä hätkähdä, vaan ryhtyy jakamaan oikeutta kepposten kautta. Rakastin Matildan juonittelua ja sitä, miten se kuvattiin kirjassa eettisesti oikeamielisenä toimintana!

    Kiinnitin erityistä huomiota kohtaan, jossa Matilda toteaa, että jos haluaa käyttäytyä todella huonosti, se on tehtävä kunnolla, koska silloin aikuiset eivät usko. Jos rehtori sinkauttaa lapsen saparoista kuin moukarin koulun aidan yli, eivät lapsen vanhemmat kotona usko tarinaa todeksi, vaikka lapsi tästä kertoisikin. Tämä on hyvä muistutus: jos haluaa olla ilkeä, julma tai väärinkäyttää valtaa, se tulee tehdä häikäilemättömästi ja siinä määrin kohtuuttomasti, että kukaan, joka ei ollut paikalla, ei usko. Edellisen lukemani kirjan (Korholan teos) käsittämättömät tarinat huijareista, kulteista ja kristillisestä terrorismista olivat tuoreeltaan mielessä, ja yhdistin Korholan kirjassa kuvatun toiminnan tähän samaan häikäilemättömyyden logiikkaan.

    Patti Smith – Just Kids

    Tutustuin Patti Smithiin Ruisrockissa 2016, kun hän veti tajunnanräjäyttävän, uskomattoman ja häkellyttävän hienon keikan. En tuntenut hänen musiikkiaan juurikaan, mutta lavakarisma ja tapa, jolla Smith otti yleisön haltuun oli niin järisyttävä, että keikan läpi oli pakko tanssia ja huutaa. Tuo on edelleen paras keikka millä olen ikinä ollut. Vaikka Smith muovasi minusta tunnissa lojaalin fanin itselleen, luin hänen palkitun romaaninsa vasta nyt. Syy on yksinkertainen: luen mieluiten suomeksi. Tämän luin englanniksi.

    Patti Smith on upea, ihana, hauska, rohkea ja kirjoittaa niin kauniisti, että sielua riipii. Kirja on muistelmateos, joka kietoutuu hänen ja Robert Mapplethorpen rakkaustarinan ympärille. Rakkaus hänen ja Mapplethorpin välillä on kuvattu lämmön ja ystävyyden linssin läpi myös niissä kohdissa, kun heidän välillään on etäisyyttä. Kirja on kuin opas sielunkumppanuuteen.

    ❤

    Maaliskuu on jo puolivälissä ja tekstin teemavuosi on edelleen vahvoissa kantimissa! Ei siis kuukauttakaan kun on seuraavan kirjakatsauksen aika.

    Lukemisiin!

  • ,

    Berliini

    Lämpötila kipuaa jo kolmenkymmeneenviiteen. Aurinko polttaa ihoa ja asfalttia. Autojen katku voimistuu kuumuudesta moninkertaiseksi. Nojaan taaksepäin tuolin metallista selkänojaa vasten ja kerään hiukset ponnarille, jotta kevyt tuulenvire, jos sellainen sattuisi puhaltamaan, pääsisi niskaan. On heinäkuu, en ole varma mikä viikonpäivä. 

    ”Me häpeämme historiaamme”, saksalainen poika sanoo kaivaessaan tupakka-askia farkkujen taskusta. 

    Nostan hikoilevan tuopin huulilleni ja kysyn: ”Mitä tarkoitat?” Hän kallistaa päätään, asettaa tupakan suuhunsa ja tarjoaa avointa askia minulle. Painan toisen kyynärpään pöytää vasten ja ojennun ottamaan yhden.

    ”Tarkoitan, että natsismi nousi ihan tavallisten saksalaisten avittaessa tai seuratessa vierestä, se oli kamalaa ja sitä sietääkin hävetä”, poika sanoo kurkottaessaan sytyttämään tupakan huulieni välissä ennen kuin sytyttää omansa. Hänellä on vaalea kihara tukka, jota hän pörröttää vapaalla kädellään pitääkseen sen kurittoman näköisenä. Hänen jalkansa lepäävät nilkat ristittynä rinkkani päällä, joka on pöydän alla odottamassa, että nostan sen taas selkääni ja nousen seuraavaan junaan. 

    ”Et sinä ollut siellä”, sanon hänelle hymyillen.

    ”En! Mutta sehän on tämän koko jutun ydin. Me kansana, kollektiivina, häpeämme, ja se on hienoa. Pitää osata hävetä. Ei siinä mitään pahaa ole.” 

    Kallistan päätäni ja puhallan savukiehkuran ilmaan. Seuraan sitä katseellani ennen kuin totean: ”Häpeä on kamalaa.” 

    Poika, jolla on perinteinen saksalainen nimi, sellainen kuin Friedrich tai Wilhelm tai Maximillian, naurahtaa ja jatkaa: ”Niin on. Se tuntuu hirvittävältä, niin kauhealta, että sitä tahtoo vältellä niin paljon kuin mahdollista. Siksihän se tunteena taitaa olla olemassa. Suojaamassa meitä sellaiselta käytökseltä, jota toiset kavahtavat, jotta pitäytyisimme sosiaalisten hyväksyttävien normien ja hyvän käytöksen rajoissa. Mutta ei siinä mitään pahaa ole. Siitä voi jopa olla ylpeä, että osaa hävetä.”

    Kello on vähän yli 12, päivä on pian kuumimmillaan. Olut nousee päähän. Berliinin ylivoimaisilla helteillä se tuntuu liittolaiselta, vaikkei siitä janojuomaksi olekaan. Tilaamme toiset.

    ”Niin. Kai demokratiaan kuuluu myös vastuu siitä mitä asioita ajoi ja keitä äänesti. Vastuu pitää kantaa tekojen tai tekemättömyyden seurauksista, myös välillisesti. Ja samalla tavalla historiallisesti on kannettava kansana vastuuta. Ainakin ulkopuolelta vaikuttaa siltä, että Saksassa teette hyvää työtä tämän kanssa”, jatkan kun olemme saaneet uudet tuopit eteemme. 

    Friedrich tai Wilhelm tai Maximillian innostuu ja hänen silmiinsä syttyy valo. ”Juuri niin! Mieti kaikkia kansanmurhia, kaikkea imperialismia ja orjuutta. Vaikka nykybelgialaiset tai -eurooppalaiset tai -amerikkalaiset eivät välttämättä olleet itse tekemässä hirmutekoja, he edelleen kantavat varastettua vaurautta, eivätkä pyri korvaamaan tätä. Häpeä ohjaisi luopumaan varkauksista ja tekemään työtä asioiden parantamiseksi. Häpeä on se, millä kansat voivat päästä hirmuteoistaan eteenpäin. Minkä avulla voi pyytää anteeksi. Häpeä pitää saksalaiset varpaillaan äärioikeistolaisuuden hiipiessä takaisin.”

    ”Hiipiikö äärioikeisto takaisin?” kysyn, vaikka tiedän jo vastauksen.

    ”Aina.”

    Katselemme kadun liikennettä hetken hiljaisuuden vallitessa. ”Sanotko siis, että häpeä on kansalaisyhteiskunnalle voimavara? Vaikka se on niin sielua syövä tunne että välillä lamauttaa?”

    ”Niin, lamautuminen. Häpeä lamauttaa ja se-” hänen lauseensa katkeaa kesken, kun naapuripöytään istuutuu seurue, jolla on koira. Säälin helteellä terassille kävelytettyä matalaa koiraa, joka aistii että pidän hänestä ja alkaa välittömästi heiluttaa häntää. Tumppaan tupakan ja pyydän lupaa rapsuttaa. 

    ”Lamautuminen”, poika jatkaa, ”jos häpeä lamauttaa, silloin sille antaa periksi. Ja silloin on vaarana käydä niin, että alkaa vältellä häpeää, ei sitä mikä häpeää aiheuttaa.”

    ”Eli niin, että alkaisin huudella slurreja tai käyttäytyä huonosti, äänestää natseja tai mikä ikinä niiden verrokkiryhmä nykyään on, ja väittäisin, että niin saa tehdä… Silloin välttelisin häpeää, en sitä käytöstä, jota olisi syytäkin hävetä?”

    Poika nyökkää painokkaasti: ”Genau.”

    Friedrich, Maximillian tai Wilhelm saattaa minut rautatieasemalle. Ostan aseman kioskista banaanin, suklaalevyn ja kokista matkaevääksi. Istun laiturille ja kaivan interrail-kortin rinkasta. Kirjoitan ruudukkoon BERLIN – KÖLN. Emme vaihda yhteystietoja. Hän jää muistoihini vain kiharatukkaiseksi pojaksi, jonka kanssa juttelin natsismista satunnaisella terassilla kuumana kesäpäivänä Berliinissä ja jonka nimen unohdan muutamassa vuodessa, mutta jonka kanssa käyty keskustelu muuttaa ajatteluani vuosiksi eteenpäin. 

    Kun äärioikeisto hiipii jälleen valtavirtaan, muistan Maximillianin tai Friedrichin tai Wilhelmin innostuneen katseen ja hänen ajatuksena siitä, että häpeäminen on paitsi tunne, myös taito. Pitää osata hävetä, ja siitä voi olla jopa ylpeä, että osaa. Häpeää ei tarvitse hävetä. Kun sananvapauden nimissä käytetään yhä rumempaa kieltä, muistan berliiniläisen terassin, jolla natsismia häpeävä nuori saksalaismies jakoi ajatuksen siitä, että häpeilemättömyys se vasta typerää on. Piittaamatonta ja vaarallista.

    Kun vähemmistöjen oikeuksilla leikitellään, kun kielenkäyttö rumenee ja kovenee, kun natsitervehdyksiä, kirjojen ja historian kieltämistä on alkanut ilmetä tavallisilta ihmisiltä ja eturivin poliitikoilta, huomaan kysyväni:

    ”Eivätkö nuo osaa edes hävetä?” 

  • ,

    26 elämänoppia 26-vuotissynttäreiden kunniaksi

    Täytän tänään 26, jee! Hyvää syntymäpäivää minulle ja hyvää minun syntymäpäivää teille. Olen oppinut paljon asioita näiden monilukuisten elinvuosieni aikana, esimerkiksi kävelemään, puhumaan ja päästämään junasta tulevat ensin ulos ja sitten vasta menemään itse sisään. Nyt kun olen näin vanha ja viisas, tiedän myös, että vain oivaltavimmat meistä jakavat neuvoja ja suolaa pyytämättä, joten täältä pesee.

    26 asiaa, jotka olen oppinut 26 vuodessa, jaoteltuna iän ja kehitystason mukaan:

    Vauvaikä (0–1-v.):

    • Kapitalismi on pyramidihuijaus.
    • Kaikkien kanssa on mahdollista löytää jotain yhteistä ja tulla toimeen edes jotenkin.

    Taapero (1–3-v.)

    • Laillisuus on usein eettisyyteen liitttyvänä argumenttina heikko. Se että joku asia on tai ei ole laitonta ei kerro sen eettisyydestä.
    • Mikään yhteiskunnallinen liike ei ole täysin yhtenäinen. Liikkeiden sisällä on voimakkaitakin erimielisyyksiä. Se tarkoittaa liikkeiden sisällä eripuraa ja kilpailua, jota ulkopuoliset voivat pyrkiä ja yleensä pyrkivät hyödyntämään.
    • Suomi ei ole tasa-arvon mallimaa. Tasa-arvossa pitkällä verrattuna moniin muihin maihin, mutta ei missään nimessä mallikas vieläkään.

    Leikki-ikäinen (3–6-v.)

    • Tiede on yhteisöllisesti muodostettu valistunut näkemys siitä miten asiat todellisuudessa ovat. Tiede muodostuu monista tutkimuksista ja näkökulmista hitaan prosessin kautta, ja juuri se tekee siitä niin kestävän tavan selittää ja ymmärtää maailmaa. Tiedettä ei ole helppoa tai yksinkertaista tehdä eikä ymmärtää, mikä on modernin maailman reaktiivisuudesta, vauhdista ja yksinkertaistuksia suosivasta ilmanpiiristä huolimatta ansio.
    • On upeaa, miten herkästi puhetta kritisoidaan nykyään. Se että mitään tyhmää ei saa enää sanoa ilman että joku haastaa on lahja yhteisölle ja erinomainen työkalu yksilöille.
    • Maailma toimii yhteisöjen kautta. Mikään ei ole yksilön aikaansaamaa, kenenkään yksittäisen ihmisen näkemyksellä ei ole mitään merkitystä ellei yhteisö sitä tue.

    Alakoululainen (7–12-v.)

    • Suomen kieli on kaunis, syvä ja täynnä rikkaita, upeita ilmauksia. Käyttäkäämme sitä!
    • Melkein kaikki on monimutkaisempaa ja kiehtovampaa kuin päälle päin näyttää.
    • Nukkuminen on tylsää.

    Yläkoululainen (13–15-v.)

    • Ilman oppimisenhalua ja uteliaisuutta ei ole älykkyyttä.
    • Juoruilu on osa yhteisöllisyyttä. Siihen liittyy etiikka, jota pitää noudattaa, mutta yleisesti ottaen on tavallista ja tärkeää puhua ihmisten kanssa yhteisistä tuttavista ja jakaa kokemuksiaan.
    • Autoritaariset mulkut kieltää, rajoittaa ja tuhoaa aina ensitöikseen taiteen, sivistyksen, kulttuurin ja tiedonvälityksen eri muodoissaan. Siihen on syy.
    • Kätevä tapa pitää itsestään enemmän sellaisina kausina kun itsetunto on matalalla, on miettiä omia ystäviä tai muita läheisiä ja yrittää keksiä mitä yhteistä on kunkin kanssa. Tulee ajateltua kauniimmin itsestä vahingossa.

    Nuori (16–18-v.)

    • Negatiivinen uskonnonvapaus on lapsen kengissä.
    • Transihmiset on pieni, mutta käsittämättömän syrjitty ja sorrettu vähemmistö. Heidän pitäisi saada olla ja elää rauhassa, ja niin kauan kuin pahikset yrittää estää sen, on muiden velvollisuus puolustaa.
    • Eläinkokeissa on sisäänrakennettu epäloogisuus. Jos ihmiset ja koe-eläimet ovat riittävän samanlaisia, että lääketieteellinen tutkimus on perusteltua, sitten olemme riittävän samanlaisia, että kokeet ovat epäeettisiä.

    Nuori aikuinen (18–24-v.)

    • Edwardin ja Bellan rakkaus perustuu pitkälti sille, ettei Edward voi lukea Bellan ajatuksia. Ihmisyys on kokonaisuudessaan ajatusten, tunteiden ja toiminnan sekoitus, eikä Edward hahmota tätä, vaan painottaa toisten hyvyyden arvioinnissa liikaa vain ajatuksia.
    • Minulla on ikävä fysiikan opiskelua. Tämä ei ole elämänoppi, mutta totta silti.
    • Dieetit tai laihdutuskuurit on hirveä huijaus.
    • Rasismi on ilmeinen tai vaivihkainen osa yhteiskuntaa sen kaikilla tasoilla. On vain loogista, että yksilöt omaksuvat rasistisia asenteita ja mieltymiä, jotka on tunnistettava ja purettava pois. On hölmöä ajatella, että kukaan olisi kasvanut yhteiskunnallisista vaikuttimista vapaana, ja onnistunut kasvamaan täysin ei-rasistiksi tällaisessa maailmassa.
    • Baarista kannattaa lähteä kotiin kun on vielä kivaa, tai ihan viimeistään kun ylittää sen rajan että ei enää oo. Illat baareissa ei ikinä käänny siitä. Ei pidä odottaa pilkkua että jos nyt kuitenkin olisi vielä kivaa. Ei oo. Ei tuu. Ei tipu lämpöö enkä sano juu uuu u.

    Vanha ja viisas (25-v. ja vanhempi)

    • Kaunokirjallisuuden lukeminen on hyödyllisintä, opettavaisinta, avartavinta ja parasta mitä voi itselleen tehdä.
    • Häirintä ja ahdistelu on niin normaalia ja yleistä, että meidän on muutettava ahdistelijoiden diskurssi laajemmaksi. Ei voi olla niin, että mukavat, tavalliset tyypit ei ahdistelisi, vaan pelkästään ilkeät ja tuntemattomat ”jotkut muut”.
    • Raha tuottaa valtaa tai on sitä, eikä yksilöillä saa olla liikaa valtaa ilman, että he ovat vastuussa isommalle yhteisölle siitä ja joudu säännöllisin väliajoin luopumaan tästä vallasta. Miljardeja ei siis pitäisi kasautua kenellekään.

    Aion tänään juhlia pelaamalla korttia ja juomalla punaviiniä kuin kunnon Austenin kirjojen aatelisnainen konsanaan. Ensi viikkoon!

Miina

Oon tosi kiva ja vauhdikas.

Tilaa ilmoitukset!

Saa ilmoitus uusista julkaisuista sähköpostiisi!